Ei pidä tornia syyttää jos nenä on vino
Pisan kalteva torni sietää pehmeän maan rakennettaan uhmaamassa, sietää saamansa vasta-argumentin, pettymyksen että tuollainenko se vain onkin, sietää poseeraukset ja selfiet sekä saastelaskeumat ja muurin juurelle kusevat koirat.
Pisan torni ei kaadu, mutta tiedemiehet mittaavat koko ajan sen kaltevuutta. Nyt torni on suoristunut – kun sitä on suoristettu.
Kirjallisuuskritiikki on kalteva torni. Se kestää sukupolvelta toiselle, mutta ansaitsee silloin tällöin suoristuksen omaan kaltevuuteensa.
Erään kirjan saama arvostelu valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä aiheutti sosiaalisessa mediassa paljon pahaa mieltä. Mieltenpahoituksen teemoissa (mm. nuorten tunteiden ja kokemusten vähättely) oli tärkeitä kirjoituksia. Mutta kohde oli väärä. Moittimalla kriitikkoa ammuttiin viestintuoja.
”Kriitikoiden pitäisi kasvaa ulos ajatuksesta että kaikki arvioidaan taidekriteereiden lähtökohdista.” (Hesarin keskustelupalsta 27.3.)
Pitäisikö taiteen kriitikoiden perustaa terapiahuoneita ja ryhtyä hoivaamaan kirjoittajien psyykeä? Ei, he arvioivat kulloisenkin genren arvosteluperusteista käsin, jos tuotos taiteen kontekstissa tarjotaan.
Milloin kirjallisuusterapeutit sanovat sanansa? He ehkä haluavat pysyä taustalla. Julkisuus ei kuulu terapeuttiseen kirjoittamiseen, terapiatekstien julkaisu vielä vähemmän.
Kirjallisuusterapialla on lukuisia määritelmiä ja päämääriä. Sen avulla voi ilmaista itseään turvallisessa ja asiantuntevassa ympäristössä, availla kipukohtia ja rakentaa minuuttaan. Kirjallisuusterapian turvahuoneessa kirjoitetaan, luetaan ja keskustellaan ilman kriitikon arvottavaa läsnäoloa.
On sanottu, että kaikki kirjoittaminen on lähtökohtaisesti terapiakirjoittamista. En väitä vastaan.
Miksi juuri nyt, ja vielä, kiinnitän huomioni näihin seikkoihin?
Odotan ja jännitän arvosteluja itsekin, viime aikoina niitä on ollut kovin vähän. Gogolia mukaillen: ei pidä tornia syyttää jos nenä on vino ja niin edelleen. Minua saattaa jännittää myös kun itse kirjoitan kritiikin. Perustin blogin koska tiedän, uskon tai kuvittelen – vaihtelevien mielialojen ja itsetunnon vaiheiden mukaan – että minulla on näkemyksiä.
Kirjojen kanssa jää helposti hihna päälle.. Etsin innoituksia ja löydän mielleyhtymiä joita seuraan estoitta. Yksi kirja saattaa herätellä moneen kirjoitukseen, kuten Maria Turtschaninoffin Suomaa Sotamies saapuu suon laitaan ja Sataprosenttisesti suomalainen Irjoissa ja Sukupolvi sukupolvea, vuosisata toistaan seuraa Kirjoissa.
Ehkä tuonnempana itseterapeuttisesti (hups!) avaudun siitä kun arvostelijan roolissa sain kritiikkiä – aiheesta.