Fiktio melkein kuin faktaa, vai miten se oli       

Pian ilmestyvässä romaanissani Tarhaelä(i)miä  romaanihenkilö Teija ei ”ikimaailmassa voisi kertoa ystävälleen, että hänen kotimaassaan oli ihminen jonka mielestä kansalaisjärjestöiltä pitäisi evätä toimilupa jos nämä pelastavat Välimerestä veden varaan joutuneita pakolaisia”.

Kirjoitin minkä kirjoitin. Olisipa se fiktiota.  

Tänään Lääkärit ilman Rajoja vetoaa, että allekirjoittaisimme järjestön laatiman  avoimen kirjeen, jossa vaaditaan uutta hallitusta ja eduskuntaa turvaamaan ihmisten perusoikeudet ja inhimillisen kohtelun kaikissa tilanteissa.

Eikö tämän pitäisi olla jokaisen politiikon sydämen asia?

Tommi Melenderin  keväällä ilmestyneen romaanin Aurum kuvitteellinen Suomi muistuttaa pelottavasti yhteiskuntaa, jollaiseksi Suomi on vaarassa muuttua juuri nyt. Pääministeri on kansalliskonservatiivi, vaalea nainen, jonka mielestä ”Afrikan on otettava itseään  niskasta kiinni ja ponnisteltava pakolaisvirtojen tyrehdyttämiseksi” ja ettei ”Suomi voi muuttua kolmannen maailman pakolaisleiriksi”.

Ihan kuin Melenderin  kirjoittama fiktio olisikin faktaa.

Vaikka italialaiset, joita tunnen muutamia,  ovat perin juurin huolissaan siirtolaisongelmasta ja vaikka he kannattaisivat tiukkaa pakolaispolitiikkaa, heidän jokapäiväinen suhtautumisensa muualta tulleisiin on luontevaa ja ihmistä kunnioittavaa. Vaikka yhteiskunnassa olisi rakenteellista rasismia, yksilöillä on sivistystä ohittaa se jokapäiväisissä kohtaamisissa esimerkiksi paperittomien pakolaisten kanssa.

Kansalliskonservatiivi pääministeri Giorgia Meloni  ei todellakaan edusta kaikkia italialaisia (niin kuin Riikka Purra ei edusta kaikkia suomalaisia). Edesmennyttä Silvio Berlusconia muistellaan näyttävästi. Hänen arvojaan vierastavat eivät haluaisi viettää tänään (14.6,) kansallista surupäivää.

Kerron esimerkin niin kutsutusta sydämen sivistyksestä.

Milanon keskustan ulkopuolella kyyhötti tummaihoinen kerjäläinen takkuisen koiransa kanssa. Ohikulkija kaatoi koiran kuppiin vettä, toinen antoi kolikon kerjäläisen käteen. Kolmas huomasi tulehtuneen haavan miespolon jalassa. Ohikulkija poikkesi läheisessä apteekissa ja toi sieltä desinfiointitarpeita ja sideharsoa, hoiti haavan, sitoi sen, teki ristinmerkin ja jatkoi matkaansa.

Seurasin kohtaamisia kerjäläisen kanssa parin tunnin ajan eräältä parvekkeelta. Muistin nähneeni saman ennenkin, vuosia sitten, silloin kiireinen ohikulkija pysähtyi Milanon Duomon aukiolla kerjäläisäidin kohdalla ja pyysi saada lapsen syliinsä suudellakseen vauvan otsaa ja tehdäkseen ristinmerkin. Silloin kirjoitin näkemästäni kolumnin Kymen Sanomiin.

Nyt kirjoitan tämän faktan kuin se olisi fiktiota.

Siis vaikka useat italialaiset ovat perin juurin kyllästyneitä Euroopan unionin poukkoilevaan pakolaispolitiikkaan, ja vaikka he olisivat äänestäneet Giorgia Melonia, he kohtaavat hädänalaisen ihmisen hieman eri tavoin kuin nimeltä mainitsematon suomalaispoliitikko, jonka reaktio kerjäläisen kohdalla joitakin vuosia sitten aiheuttaa minussa yhä surua ja suuttumusta.

Tapahtuiko se todella, että hänen oli tehnyt mieli sylkäistä, vai luinko kohtauksen Henning Mankellin kirjoittamasta romaanista?

Tässä kohdassa pitää täsmentää, että järjestäytyneen rikollisuuden rekrytoimat kerjäläiset Helsingin rautatieaseman tienoilla ovat myös apua tarvitsevia, ennen kaikkea he ovat ihmisiä, samoin lapsi- tai nuorisorikolliset kulttuuritaustasta riippumatta.

Parvekkeelta todistamani kohtauksen kuvasto nostaa esiin ristiriitaisia ajatuksia. Sivuutan tässä yhteiskunnan ja kirkon, ajattelen vain olisiko nimeltä mainitsematon poliitikko tällä kertaa pysähtynyt auttamaan jalkansa loukannutta pakolaiskerjäläistä ja hänen koiraansa, olisinko minä?

Mutta.

Ovatko muistikuvani nimeltä mainitsemattoman käyttäytymisestä sittenkin fiktiota – kun en löydä siitä enää merkintöjä faktan katteeksi edes somen syövereistä, vaikka ennen löysin. 

Jäljelle jää fiktio, fiktion totuus.