Kaksi kuvaa

Poseeraminen on kiusallista. Tarkoitan poseeraamista valokuvausta varten.  

Ikääntymisprosessi ei selitä kamerakammoani ainakaan kokonaan, vierastin kameraa jo lapsena, sen jälkeen kuin näin valokuvassa samettimekon alta pilkistävät lahkeelliset alushousuni.

Ehkä kuitenkin omaa kuvaa katsoessa ihanneminäkäsitys (millainen haluaisin olla) ja normatiivinen minäkäsitys (millainen minun pitäisi olla) törmäävät todelliseen minäkäsitykseen (millainen olen).

Siis ongelmallinen suhde identiteettiin.

Kameran takana olevia on turha soimata, syytellä peiliä kun nenä on vino.

Nuorempana puistatti katsoa Helene Schjerfbeckin omakuvia. Millainen käsitys itsestä maalasi Mustasuisen omakuvan? Patrik Nyberg, joka on tutkinut Schjerfbeckin omakuvia, sanoo etteivät ne ”kuvita taiteilijan elämänvaiheita vaan ilmentävät itsen esittämiseen liittyviin kysymyksiä”.

Ongelmallinen suhde identiteettiin, toivottavasti myös pohdiskeleva.

Tämä käy järkeen. Siirrän havainnon minusta kahteen kamerakuvaan, joissa mielestäni en ole  kohde vaan osa kuvan kertomusta.

Itsen esittämiseen liittyy salailua jonka voi naamioida, ja hyvä niin. Kirjailijat tietävät tämän. Olen kirjoittanut itsestäni armottomasti, puhunut totta ja valehdellut, viimeksi pian ilmestyvässä episodiromaanissa Tarhaelä(i)miä. Itsen piilottaminen lukijan suorilta havainnoilta on sitä useasti mainittua taiteilijan vapautta.

Kirjoittaessani olen huomannut, että sepitteet ovat polku mielen suljetusta huoneesta itsetutkisteluun ja rehellisyyteen, ja havainnot avaavat ovia uusiin huoneisiin..

Blogissani olevan kuvan otti Teija Piipari lehtijuttua varteen. Tässä kuvassa pidän taustasta, sataman rouheudesta, nojaan vanhaan nosturiin, näen toisen samanlaisen nosturin joka päivä kotini ikkunasta. Minulla on uudet silmälasit, pidän niistäkin, Marimekon nettikirppikseltä ostettu punaisenkirjava mekko, Haloselta ostettu kevyttoppatakki. Kuva on otettu koronakeväällä 202i.

On toinen valokuva, Keihässalmessa ystäväni Ulla-Maija mökillä otettu kesäkuva. Ulla-Maija otti kuvan koska oli niin paljon kaunista vihreää, minäkin mahduin kauneuteen. Sanonkin tätä vihreäksi kuvaksi: leppien viherrys, puseron värit, kesä, taustalla kimmaltavaa Suomenlahtea.

Vihreässä kuvassa ei tarvitse poseerata, oksisto ja puiden lehdet tekevät sen aistikkaasti. Näen kaulallani suurentuneen kilpirauhasen. Se leikattaisiin vasta vuosien kuluttua. Vasemmassa aivolohkossa on silmälle näkymättömissä jo melkein kananmunan kokoinen kasvain. Pian se ilmoittaisi rajusti olemassaolostaan.

Kirjoitin tuohon aikaan seurakuntalehti Osviittaan. Kuvassa näkyy repeämä lehtileikkeessä, elämänvaihe.

Kuvat kertovat paljon, eivät kaikkea, kukaan ei kerro.