Vieraskynä, Annukka Järvi: Miten syntyi Kuin sinikellojen sylissä

Pyysit minua kertomaan siitä, miten Kuin sinikellojen sylissä syntyi. Kiitos! Sillä prosessi oli – no, miten kertoa ihmisestä, jota moni luonnehtii sanomalla, että hän hohti. Siis: hohti. Jotakin sellaista, jonka tähden hänen lähellään tuntui helpolta ja levolliselta olla. Hohde ulottui jopa hänen ympäristöönsä. Kriittisemmänkin äänenpainon kuulin. ”Hän ei tunnistanut pahuutta, hän uskoi kaikista ja kaikesta vain hyvää”, älähti henkilö, joka oli vuosien ajan paljon tekemisissä hänen kanssaan.

”Hän” on yhtä kuin Lilli-Ann Nuorivaara, ihan tavallinen tyttö, josta kasvoi ihan tavallinen suomalainen nainen ja mummu ja vanhus, joka kuoli sairaalassa kuten moni. Minulle hän on sankari siinä missä moni muukin nainen. Hän oli ihminen, joka yritti kuunnella omaatuntoaan tai sisäistä ääntään, olla avuksi aina kun voi, toimia kun ja kuten toimia piti. Hänen kaltaisiaan vaatimattomia, oman arvonsa tuntevia mutta itsekorostusta karttavia naisia oli ja on Suomi pullollaan. 

Miksi heitä ei pidetä sankareina, vaan niitä, jotka käyttävät sumeilematta väkivaltaa tai pakottavat muut niin tekemään? Eikö sankaruuden määritelmää voisi uusia? 

Aloitin Lillaan tutustumisen arkistosta, jonka huomasin rönsyilevän runsaaksi. Oli Lillan omakätisesti kirjoittamia tilapäärunoja ja kronikoita, muistelmia, kirjeitä, juhlien ja konserttien ohjelmia, nuotteja, postikortteja… Mutta Lillan tarinalle ei ollut tilaa Jamilahden kansanopiston 100-vuotisjuhlakirjassa Myrskyssä, jota tuolloin työstin Aution Tarjan kanssa. Työnsin hänet mielestäni.

Sitten sain kuunneltavakseni Raija Vatasen nauhoittamia Lillan haastatteluja. Lilla kertoi kuin pikkutyttö Oi! ja Voih! -päivittelyjen kera elämyksistään, isovanhemmistaan, ja isoisovanhemmistaankin hiukkasen, ja kodistaan ja perheestään. Kiinnitin huomiota pariin seikkaan: Nybergeillä myös lapset tekivät ruumiillista työtä. Tyttöjen ja poikien leikkejä ei eroteltu. Lilla käytti airoja, vasaraa, nauloja ja sahaa siinä missä veljensäkin. Isosisko liittyi naiskagaaliin ja ryhtyi aktivistiksi, joka opasti ja avusti jääkäriksi lähteviä nuorukaisia ylittämään Ruotsin rajan Tornion suunnalla. Isä, säveltäjä ja runoilija, nautti nikkaroimisesta, rakentamisesta, patikoimisesta.

 Entä meri? Se yhdisti koko sukua.

Lilla kuvailee perhettään onnelliseksi. Kahden vanhemman sisaruksen äidin kuolema, isän avioliitto puolisovainajansa pikkusiskon kanssa, yhden tyttären vakava sairaus ja toisen muutto isovanhempien huomaan vastalauseena isän uudelleenavioitumiselle eivät millään tavalla vaikuttaneet siihen, miten perheenjäsenet keskinäisen yhteytensä kokivat. Sattuuhan sitä kaikenmoista. Rahahuolet? Niitä riitti, viljalti. Ilmeisesti isä heitti murheensa Luojalleen ja äiti myi postimerkkikokoelmansa, ja taas porskutettiin. Ihmisarvoa tai muuta kelpoisuutta ei yhdistetty mammonaan.   

Aineistoon perehtyminen oli hyvinkin vaivatonta, kunnes kuvasta kurkisti Mia. Lilla tapasi hänet jo viidentoista ikäisenä. ”Ihastuin heti, ja sitä kesti 71 vuotta”, hän iloitsee lähes 90-vuotiaana ääni kiitollisuudesta värähtäen. Perhe otti Mian avosylin vastaan. Oliko heidän kahden tarina niin yksiselitteisen rakkaudellinen ja solidaarinen kuin niukat viitteet antavat ymmärtää? 

Jouduin vastatusten itseni, omien arvojeni kanssa. Onko minulla oikeutta penkoa sellaista, mikä kuuluu vain heille kahdelle? Lillan tarinaahan minä kirjoitan, en heidän kahden yhteistä. Sitä paitsi kumpikaan ei millään tapaa piilotellut jos ei korostanutkaan perhemuotoa, jota meidän aikanamme saatetaan pitää klikkijournalismin arvoisena. Tuolloin se kiinnosti vain juoruista eläjiä.  – Joka tapauksessa: luovutin. Ihmisellä on oikeus pitää tämänsä.

 Seuraava solmu liittyi sotaan, jota käytiin Karjalan laulumailla vuoden 1920 kieppeillä. Oli englantilaisia joukkoja, inkeriläisten ja karjalaisten itsenäistymispyrkimyksiä, Suomen tarve vakiinnuttaa itärajan kulku. Kolkuttelin sotahistorioitsijoiden sähköposteja löytääkseni yksiselitteisiä tietoja.

Lillan kirkas lapsenääni häiritsi kesken faktantarkistusyritysten. Jäin kuuntelemaan sitä.

Siinä kohden kustantaja teki perustavanlaatuisen ratkaisun: olin uskonut kirjoittavani kertovaa tietokirjallisuutta, mutta laji vaihtuikin elämäkertaromaaniksi. Se laillistaa tapaluokan ”ehkä”.

Entä miten kirjoittaa ihmisestä, jolle sävelet, äänet, laulu merkitsivät sitä mitä hengitysilma muille? Valitsin yhden jakson teemaksi äänet, jotka liittyivät Lillan elämään Sortavalan Jamilahdessa, jonne ei vuosiin päässyt tietä pitkin. 

Löytöretki vastasyntyneen Suomen kulttuuria rakentaviin ja kannatteleviin ihmisiin jatkui. Kerran heidän näkynsä kulttuurin ja taiteen merkityksestä ja ihmisen oikeudesta päästä jaolle kulttuurin elämää rikastuttavasta vaikutuksesta oli yhteinen arvo. Sen tähden he ponnistelivat. 

Onko sillä väliä, että tuon ajan taiteilijoiden teoksista osa on nyt unohdettu? Tehtävänsä ne kyllä täyttivät omana aikanaan. Kenties Maan korvessa kulkevi lapsosen tie lohduttaisi tänäänkin sotaorpoa siinä missä jokunen sukupolvi sitten huutolaistyttöä, jolla ei ollut ketään eikä mitään muuta turvaa elämässä kuin Immi Hellénin laulun enkeli. 

Joku riittävästi perehtynyt oikoo varmasti Lillan muistoista rakentuvia kaarisiltoja siksi, että ne eivät kestä kriittistä tarkastelua. No, yritin kirjoittaa ihmisen näkyville – ei kai se haittaa, vaikkei hän meidän todellisuuttamme enää jaakaan. Tai mistä sen tietää. Hän uskoi, luullakseni, ikuiseen elämään.

Annukka