Vieraskynä, Reijo Hämäläinen: Kirjastoni on kotini

Yhden paikallislehden kolumnisti oli käynyt Loviisan asuntomessuilla. Esittelyssä olleita kohteita kommentoivassa tekstissään hän moitti taloja siitä, että niistä oli perin vaikea löytää paikkaa kirjahyllylle. Kirjoistaan talojen asukkaat joka tapauksessa tunnistaa. Tai ainakin aiemmin tunnisti, hän muistutti.

Olen sattumalta käynyt tuon kolumnistin kodissa. Tarkoitukseni oli haastatella häntä lehteen muutama vuosikymmen sitten. Muistan vierailusta erityisesti helpotuksen, jota tunsin riennettyäni tapojeni orjana heti sisään päästyäni olohuoneen kirjahyllyn ääreen: tämän kaverin kanssa tulisin hyvin toimeen, pääsisimme helposti samalla aaltopituudelle. Lukuun ottamatta uskonnollista kirjallisuutta oli kirjahyllyjemme tarjonta näet kutakuinkin samaa. Eivätkä hengelliset teokset hyllyillä yllättäneet. Olin sentään pappilassa.

En osaa sanoa, haalimmeko koteihimme kirjoja, jotka kuvastavat persoonaamme vai ovatko ostamamme kirjat rakentaneet kerros kerrokselta meistä sen, mitä olemme. Kokemukseni vastaa joka tapauksessa tuntemani kolumnistin johtopäätöstä. Kun kerrot, mitä kotikirjastossasi on, saan tietää jo paljon sinusta. Ellei kirjoja ole kotona joitakin ammatillisia perusteoksia lukuun ottamatta, joutuu rakentamaan kuvaa ihmisestä pidemmän kaavan kautta. Vai kertooko kirjojen puuttuminenkin jotakin yhä näinä aikoina, jolloin varsinkin nuorten kodeista on melko turhaa etsiä painettua sanaa?

* * *

Omat kirjamme ovat meille niihin rakastuneille tai niiden orjuuttamille ihmisille siinä määrin keskeinen osa elämäämme, että kotikirjastomme muovaa pitkälti sen, mitä kodiksi kutsumme. Kirjat saavat ainakin minulta aivan toisenlaisen kohtelun ja merkityksen, mitä jaan muulle kodin esineistölle. Vaatimattoman irtaimistoni arvo on minulle niissä.

Monta muuttoa elämässäni tehneenä tiedän niiden noudattavan aina samaa kaavaa. Ensin laitetaan pieniin laatikoihin kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne ovat hyllyissäni olleet. Näin varmistetaan, että ainakin ne tulevat uuteen kotiin mukaan joutumatta hukuksiin. Ja kun tavarat ovat saapuneet perille, on minulla kiire kokoamaan vuosien mittaan yhä uusia lisäosia saanutta Lundiaani. Kotiutumiseni uuteen asuntoon alkaa kirjastonurkasta ja siihen läheisesti kuuluvasta kirjoituspöydästä. Muu kodin kalusto ja rekvisiitta on minulle suhteellisen yhdentekevää. Puoliso saa rauhassa toteuttaa itseään.

Olen jossakin määrin tietoinen siitä, kumpi perheenjäsenistämme on ollut asialla, kun puolisoni kuuluu manailevan ”perheen anarkistia”, jonka jäljiltä hän asettelee vaate-, ruoka- tai astiakaapin sisältöä jonkinlaiseen järjestykseen. Puolustuksekseni voin muistuttaa, ettei hänen koskaan tarvitse puuttua kirjahyllyihini. Kaikki on järjestyksessä, kaunokirjallisuus kirjailijoiden nimen mukaan A:sta Ö:hön ja tietokirjallisuus aiheiden mukaan historiasta viestintään ja elämänkerroista ympäristökysymyksiin. Erikseen ovat vielä kirjoittamani kirjat ja ”kreikkalainen hylly”. Puolisoni ei pidä muuttaa järjestyksestä mitään eikä hän ole niin tehnyt, mikä on edesauttanut liittomme kestämistä näinkin pitkään.

* * *

Bertolt Brecht muistutti laulussaan Moldausta (hyräilen sitä usein), ettei ”mikään ole maailmassa muuttumatonta/Saa suureksi pieni ja päiväksi yö”. Kotikirjastot eivät tee poikkeusta. Jotakin nuoruusvuosien fanituksista poistuu ja toisenlaisia kirjoja ilmestyy tilalle.

Siinä missä eläkemiehen elämää sävyttää muutenkin asteittainen luopuminen ja karsiminen ruuhkavuosien haalimisen ja kartuttamisen sijaan, pätee se myös kirjoihin. Kun rintamamiestalon antoisat neliöt jäävät taakse ja tekee pari muuttoa kerrostalohuoneistoissa, tietää se hyvästejä mittavalle pinolle kirjoja, jotka eivät kelpaa mihinkään eivätkä kenellekään. Mennyt mies hiipuu hiljalleen historiaan, ja kaikkein konkreettisimmin hän ymmärtää sen ajatellessaan kirjojensa kohtaloita.

Kyynel silmäkulmassa olen repinyt kirjoista kansia, lajittelut niitä ja kirjan sivuja eri jakeisiin ja kiikuttanut jätelavoille. Sinne meni verraton huutomerkkisarja, silppureihin jauhautuivat monet sivuiltaan kellastuneet romaanit. Suurimmasta osasta pystyin muistamaan tunnelmia ja aikoja, jolloin olin ne hankkinut ja niitä lukenut. Jokaisesta lehdessä esittelemästäni arvostelukappaleesta olen muistanut jopa jutulle antamani otsikon, vaikka muuten olen unohtanut kaiketi kahdeksan kymmenestä kirjoittamastani lehtitekstistä. Kirjojensa äärellä tilittää jatkuvasti elämäänsä.

Karsinta on myös säilyttämistä. Noihin hetkiin kuuluvat monet itselle äänettä lausutut lupaukset: Haanpään kootuistani en luovu koskaan, Grassin suomennetut saavat seurata minua viimeiseen hengenvetoon!

* * *

On tietenkin vastoin ihmisen rationaalista käyttäytymistä ympäröidä itsensä kirjoilla, joista useat jäävät vain kertalukemiselle. Tämän tiedämme myös me, joilla on satoja tai tuhansia niteitä kotona. Niinpä olemme useimmiten myös ahkeria kirjaston asiakkaita ja kierrätämme kirjojamme läheisten ja kavereiden kesken. Antaessani jonkun minulle merkityksellisen ja nautintoa tuottaneen kirjan lainaksi tunnen oikeastaan jakavani läheiselleni jotakin kokemastani hyvästä tai paljastavani jotakin itsestäni. Siksi kirjan palauttamatta jättäminen on kuin loukkaus ja petos, jota on vaikea antaa anteeksi. Samasta syystä ei kirjan ystävä jätä koskaan palauttamatta kirjalainaansa ystävältään.

Helposti voi ajatella, että kirjojen ostamista ja omistamista siivittää sama omistamisen hinku tai todellinen tarve kuten minkä tahansa kestohyödykkeen hankkimista. On minullakin teoksia, joita tarvitsen jatkuvasti tiedonhankintaan. Ja on kirjoja, joilla saatan hiukan koketeerata. Mutta olisiko kuitenkin niin, että omaan kotikirjastoomme kytkeytyy niin paljon elämämme rakennustelineitä, minuutta, maailmankuvaamme ja eri asioille antamiamme merkityksiä, että niitä on hankalaa tai mahdotonta ajatella olevan korvattavissa jollakin muulla. Gutenbergiläisen maailman kasvatilta se ei onnistu.

Meidän jälkeemme tulleiden ja tulevien aivoituksia en ryhdy edes arvuuttelemaan.

Reijo Hämäläinen