Vieraskynä, Satu Henttonen: Elämänsymboli

Saimme kirjoittajaryhmämme vetäjältä ohjeen lukea ”elämänsymbolista” Merete Mazzarellan kirjasta Elämä sanoiksi.

Mazzarella kirjoittaa, että Jenny Eklund on pyytänyt ihmisiä kuvaamaan elämäänsä kuudella sanalla esim. kuten Peter Englund: ”Arkaillen mutta uteliaana minä sen tein.”

Innostuin tästä ja kirjoitin omani: ”Hengästyneenä, intohimoisesti kiiruhtaen uupuneena lopulta onnellisena.” Pyysin Helsingin kirjamessuilla kirjailijoita kirjoittamaan vastaavan vieraskirjaamme dekkariseuran osastolla. Kirjailija Pekka Hyyti tiivisti loistavasti: ”Opo kehotti kirjoittamaan, nyt olen onnellinen.”

Kuuden sanan elämäntarinoiden jälkeen, Mazzarella kertoo elämänsymboli-käsitteestä. ”Elämänsymboli on jokin tilanne – usein se on sattunut varhaislapsuudessa ja usein siihen liittyy myös jokin repliikki – jonka ihminen jälkikäteen kokee kuvaavan sitä, millainen hän on tai millaiseksi hänen elämänsä on muodostunut.” Hän ottaa esimerkkejä maailmankirjallisuudesta: Proustin saamatta jäänyt hyvänyönsuukko tai Runar Schildtin novellihenkilön tyhjä joulupallo. 

Hän kuvaa myös lapsensa mielenpainuvinta eläintä Korkeasaaressa. Se oli varpunen. Ystäväni kertoi riekkuneensa lapsensa kanssa tivolissa eri laitteissa ja kotimatkalla tytär oli ihastellut kukkivaa ojanpiennarta paljon haltioituneempana kuin missään tivolin laitteessa saatua kyytiä.

Kun mietin omaa elämänsymboliani, en halua ottaa siksi lapsuuteni ujoutta, joka jähmetti minut ensimmäisen kerran yhteissaunassa alastomana löylyhuoneen ovelle, kun ylälauteellinen uimapukuisia tyttöjä katsoi minua. Se häpeä ja nöyryytys. 

Olen oppinut hallitsemaan ujouttani ja nykyminäni tuntevat eivät kuvaisi minua ujoksi. Häpeän toki monia asioita, joita olen tehnyt elämäni varrella, mutta jossakin vaiheessa olen työntänyt tämänkin taka-alalle, sillä huomasin, että toiset eivät ole edes rekisteröineet tilannetta, joka minua hävettää. Tai jos häpeäisin jatkuvasti kaikkia mokiani, en ehtisi muuta tehdäkään kuin märehtiä niitä. Ehkäpä teen myös vähemmän niin fataaleja mokia, että ne hävettäisivät. Kuka välittää pienistä seikoista.

Minua on jäänyt kovasti mietityttämään opiskelutoverini Raija Siekkisen, josta sittemmin tuli hieno kirjailija ja novellin mestari, luonnehdinta minusta. Hän sanoi kerran, kun olimme kokoontuneet yhteen opiskelijaporukalla: ”Satu, sinä olet paradoksi.” En muista hänen perustelujaan, mutta itse olen miettinyt paradoksellisuuttani. 

Tämä kreikan sanasta johdettu käsite, paradoksi on näennäisesti loogiselta tuntuva ajatus tai väite, joka kuitenkin johtaa epäloogiseen tai mahdottomaan lopputulokseen.

Saman pyörän voi keksiä uudelleen

Tunnen itseni huijariksi. Onko minulla huijarisyndrooma. Yritänkö olla jotakin, jota en ole. En jää takariviin luimistelemaan. Käytän puheenvuoroja ja esitän kysymyksiä. Minua pidetään rohkeana. 

Tämän rohkeuden saavuttaminen vaati nuorelta itseltäni totuttelemista, ujouden voittamista. Sydämeni hakkasi ja punastelin, kun pyysin puheenvuoroa. Mutta koin usein, että asiani on niin tärkeä, että se tuotava julki. Voimaa antoi valtion virkamies, joka kuulemistilaisuudessa antoi puheenvuorot henkilön nimellä. Hän oli ilmoittautumisvaiheessa merkinnyt osallistujat ylös. Tuntui hyvälle. Hän muistaa minut. 

En ole halunnut edustaa valtavirtaa. En pitkään halunnut minkään puolueen tai joukon leimaa otsaani. Nykyisin minulle ei tuota vaikeuksia ilmaista puoluekantaani ja liputan reippaasti niiden asioiden puolesta, joita haluan edistää ja joissa olen mukana. 

Haluan löytää jotakin uutta. Ei sen tarvitse olla mullistavaa. Saman pyörän voi eri yhteyksissä keksiä uudelleen. Onko paradoksaalista kannattaa erilaisia arvoja oikealta ja vasemmalta tai perisuomalaisuudesta? 

Ennen kuin olin käynyt soittoruokala Karoliinassa, kysyin sukulaismieheltä, millaista porukkaa siellä käy. Hän vastasi, että sellaisia boheemeja niin kuin sinä. – Minäkö boheemi? Olipas yllättävää. Kai minussa on kaikessa säntillisyydessäni boheemipuoleni, joka on paradoksi, elämänsymbolini. 

Kirjoittaja on ikuinen elämän opiskelija