Vieraskynä, Satu Henttonen: Kirjoittamisen vapaudesta

Olipa hyvä Monde Diplomatiquen Kirjallisuusliite Voima-lehden 7/2023 välissä. Luin Jukka Viikilän haastattelun ja Timo Kalevi Forssin esseen Miksi kirjoitan innolla ja samaistumista kokien. Kuten Forss tiivistää ”Teksti syntyy istumalla alas ja kirjoittamalla. Usein aloittaminen on kaikkein vaikeinta.” – Miten tuttua, ajatuksia tulee ja menee, ne olisi kirjoitettava muistiin heti, vaikka käsin, jos ei ehdi istua kirjoittamaan tiedostoon. 

”On myös tärkeää innostua kirjoittamisestaan ja päästä flow-tilaan. Usein silloin syntyy parasta jälkeä.” kannustaa Forss edelleen. Monilta kirjoittamisen opettajilta olen saanut ohjeen: kirjoita, älä välitä virheistä, välimerkeistä, tuota tekstiä, anna sen tulla. Stilisoida ehtii myöhemmin. Mutta kuinka tunnollisia olemmekaan. Mietimme muotoa ja oikeakielisyyttä. Tahti hidastuu, tartumme lillukanvarsiin.

Olen lukenut Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista – aivan huikea. Luin myös Taivaallisen vastaanoton, josta jäin hyvin hämilleni. Olin vaikuttunut perinteisen romaanimuodon rikkomisesta. Viisaasta sisällöstä, jossa juonella ja henkilöiden keskinäisillä suhteilla ei ollut sellaista roolia kuin juonellisessa tapahtumaromaanissa yleensä.

 Onko kirja loistava? Ainakin se toi jotakin uutta romaanitaiteeseemme kuten Iida Rauman Hävitys – tapauskertomus, joka sekään ei etene kronologisesti eikä selitä juurta jaksaen kaikkea. Luin Rauman kirjaa kuin dekkaria. Välillä olin hyvin turhautunut ja jatkaminen tuntui vaikealta, mutta jatkettava oli, ja lopussa todellakin seisoi kiitos: tajusin pitäväni käsissäni mestariteosta. Vaikeaa, huikeaa ja antavaa teosta. Sain vielä uuden näkökulman teokseen kun kuulin haastattelun, jossa nostettiin Hävityksestä esille sellaisia näkökohtia, jotka olivat menneet lukemisen kiihkossa minulta ohi. 

Olenko lukenut Hävityksen, minun on luettava se uudelleen, tunsin, kun kuuntelin haastattelua, ja innostuin kirjasta yhä enemmän. 

Viikilä sanoo Kirjallisuus-liitteen haastattelussa, että ”kirjailijan tulee yhtä järjestelmällisesti kuin kirjoittaa, purkaa kirjoittamisen rajoitteita.” Hän puhuu pinttyneistä romaanikäsitettä rajaavista käsityksistä. On päätetty millainen romaanin, novellin tai runon tulee olla. On asetettu rajoja ja esteitä. Miksi kanonisoida luovaa prosessia. Olen itse pitänyt aina Alex Matsonin vaatimusta lukea hyvää kirjallisuutta kummallisena. ”Kerro mitä luet, niin kerron millainen olet” -käsite on vinoutunut, kangistava, vanhanaikainen. 

Nykypäivänä, kun ollaan huolestuneita siitä, että ihmiset, varsinkaan nuoret eivät lue, minusta pitäisi kannustaa lukemaan vaikka maitopurkin kylkeä. Ei netin käyttö ole kuva-arvoituksen ratkaisua. Onhan käyttäjien osattava lukea ja ymmärrettävä mitä lukevat. Jokin tässä ei nyt täsmää. 

Olisiko niin, että lukemisen lisäksi on osattava kirjoittaa muutakin kuin kauppalappu? 

Medialukutaitoon liittyy, että osaa omin sanoin kuvailla, mitä on lukenut. Olen sitä mieltä, että olisi aika ajoin hyvä kirjoittaa paperille ja miettiä, onko ymmärtänyt oikein sen, mitä on netistä lukenut. Onko siinä kirjoituksessa pilkut ja pisteet tärkeitä? Se on toinen kysymys. Kaikki eivät ehkä koulun jälkeen joudu kirjoittamaan esseetä tai mitään vapaamuotoista. Työhakemuksetkin taidetaan nykyisin laatia tekoälyn järjestämille lomakkeille.

Kirjoittaminen virtaa vapaudesta, Viikilän mielestä. Niin minunkin mielestäni. Olen vapaa kirjoittamaan mitä haluan, milloin haluan, missä haluan. Älä tule puhumaan minulle kappalejaoista ja sisennyksistä kun suollan tekstiä, ja yritän saada ulkoasun ajatukselleni, idealleni, jollekin, joka pursuaa minusta, hakee muotoa, vaatii minua suoltamaan paljon tekstiä, jossa ei välttämättä ole mitään, mutta joka minun on tuotettava, että pääsen sen äärelle, jonka haluan sanoa, saavuttaa, tuottaa. Graduni ensimmäinen versio meni roskiin ja hyvä niin. Kirjoitin sen kokonaan uudelleen ja sain sen valmiiksi. 

”Uusien toimivuuksien löytäminen on kirjallisuudessa oleellista. Toimivat kirjalliset jutut ovat yleensä hyvin lähellä abstrakteja taidemuotoja”, sanoo Viikilä ja kertoo lukevansa runoja ja saavansa niistä innoitusta. Niin minäkin, huudan mielessäni lukiessani haastattelua. Myös laulujen sanoitukset vetoavat minuun usein. Haluan kirjoittaa oman riimin, oman ajatuksen, joka on lähellä sitä tunnelmaa, jonka laulu, iskelmä, kappale, mikä tahansa musiikillinen tuote, tuo mieleeni ja innoittaa minua. 

Viikilän mielestä kirjallisuuden tehtävä on pyrkiä kielentämään sellaista, mikä on vähemmän itsestään selvää.

 Onko mikään itsestään selvää? 

Olen itse lukenut paljon kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta, seuraan aikaani, minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, pidän itseäni sivistyneenä, ja silti ihmettelen monia asioita ja ilmiöitä. Kaunokirjallisuuden mestarit, joiden tekstiä ihailen, ovat olleet oman aikansa tulkkeja. He ovat sanoittaneet sotaa, yhteiskunnan murroskohtia, hyvin henkilökohtaisia asioita. He ovat kirjoittaneet koskettavasti, mieli auki ja estottomasti.

Viikilä sanoo kirjoittavana niin, että hänen kirjansa purkavat itse itseään ja ajatteluaan, ja siinä hän onnistuu Taivaallisessa vastaanotossa. Hän sanoo fragmenteilla sen, minkä toinen kirjoittaisi 600-sivuiseksi perinteiseksi romaaniksi. Luen varmasti Viikilän kirjan vielä painettuna, ensi tutustuminen tapahtui e-kirjan muodossa. Eikä se ole sama kuin lukisi painetun kirjan. 

Kirjallisuus-liitteestä lukemani kannustaa minua kirjoittamaan niin kuin haluan, niin kuin saan sanat tiedostoon tai paperille. Luen huonoja ja hyviä kirjoja, mitä haluan. Jos ei lue huonoa kirjaa välillä, ei kehity, sanon minä. Vertaan sitä siihen, että tiedän mitä en halua, vaikka en välttämättä tiedä mitä haluan. Ja eihän kaikesta mitä lukee, tarvitse pitää. 

Kaikesta tästä seulonnasta ja hälyn järjestämisestä saattaa kehkeytyä timantti. Tavoite on hyvä olla mutta tärkeää on myös prosessi. Minun on ylitettävä itseni ja siksi kirjoitan ja tavoittelen taivaita. Onko minulle vastaanottoa? Aina voin tavoitella sitä ja hämmästyä sitten itsekin, kun ovet minulle avataan.