Vieraskynä, Satu Henttonen: Mistä vanhuus alkaa?
Ihmiset elävät nykyään iäkkäiksi ja sanotaan, että 70 on uusi 60. Allekirjoitan tämän omalta osaltani, sillä en tunne olevani 70-vuotias, enkä vielä olekaan. Olen suhteellisen hyvässä kunnossa, asun itsenäisesti ja teen itse kotityöt. Ulkoilen ja liikun riittävästi. Pieniä kremppoja on mutta kenelläpä ei. Henkisesti olen vireä ja nukun riittävästi. Tunnen olevani iskussa enkä tulisi toimeen ilman harrastusten tuomaa työtä. Harrastan kulttuuria monipuolisesti.
Vanhuuden alkamisen pohdintaani vauhditti, kun löysin Korttelikoti Viikarin kierrätyshyllystä Antti Eskolan Vanhuus-kirjan. Tämä kirjan versio on painettu 2018, ja kirjoittaja on jo edesmennyt, joten hänen kanssaan keskustelua ei voi enää käydä. Aiempaan painokseen hän sai palautetta yli 500 lukijalta.
Eskola puhuu muistelemisesta ja muistamisesta ja sanoo hauskasti dekkarikirjailija Sue Graftonin sanoin: ”tiedän sen olevan totta, koska olen keksinyt sen itse”. Vanhemmiten alamme enemmän muistella elämäämme ja maailmanmenoa. Puhumme siitä ystäviemme ja omaistemme kanssa. Varsinkin julkisuuden henkilöt kirjoittavat muistelmiaan. Valtiomiehistä ja muista merkittävistä ihmisistä kirjoitetaan elämäkertoja ja tutkimuksia.
Antti Eskola kirjoittaa kuolinilmoituksista. ”.. kuolinilmoituksen takana on ihan oikeaa kärsimystä, murhetta ja kaipausta.” Hän muistuttaa runoilija John Donnen sanoista: ”Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat: ne soivat sinulle.” Kenelle kellot soivat on tuttu Ernest Hemingwayn kirjan nimenä.
Aikamme on rajallinen, emmekä tiedä lähdön hetkeä. Kaikki eivät jaa ajatustani, että elämä on lahja, mutta paremmin ehkä sen, että elämää olisi syytä elää täysipainoisesti eikä säästöliekillä.
Vanhuus-kirjan kirjoittaja kertoo tutustuneensa Pirkkalaiskirjailijoissa Ata Hautamäkeen, joka sai syöpädiagnoosin vatsakipuihinsa. Hautamäki oli kertonut, että diagnoosi oli valtava helpotus. ”Se on tuonut elämääni lämpöä, paljon kaikkea hyvää.” Ata kuoli loppiaisena 2024. Olen itse haastatellut Ata Hautamäkeä Ruumiin kulttuuri -lehteen ja lukenut melko kattavasti hänen tuotantonsa. Hän kirjoitti mm. 1950-luvun Käpylään sijoittuvia historiallisia dekkareita. Hän keräsi kirjoihinsa tietoja yhteisöllisesti ja kutsui ihmisiä muistelemaan vanhaa Käpylää. Yhteisöllinen muisteleminen on hauskaa.
Teatteriryhmä Kimaran Tarinaa Hietasesta ja hietaslaiset on valmistettu yhteisöllisesti. Yleisön pyynnöstä tästä on vielä esitys 10.2.2025 klo 13 Nelosteatterilla.
Vanhuus on useilla ihmisillä yksinäistä. Eskola erottelee vanhuuden yksin olon ja yksinäisyyden eri käsitteiksi. Hän kertoo omasta valinnastaan, johon voin samaistua. Olen yksin mutta en yksinäinen. Hän kirjoittaa kirjoittamisen vaikeutumisesta ja muista vanhuuden tuomista vaikeuksista arjessa.
Kunkin ihmisen historiallinen hetki -käsite on mielenkiintoinen. Psykoanalyytikko Erik H. Erikson on luonut teorian ihmisen kahdeksasta elämän kehitysvaiheesta, joista viimeinen on minän integraatio, eheys. Hän on kirjoittanut, että tämä tarkoittaa ”minän kasvanut varmuus siitä, että voi ja haluaa saada järjestyksen ja tarkoituksen elämässä”. Eheys tarkoittaa, että ihminen hyväksyy yhden ja ainoan elämänsä jonakin, jolle ei ole vaihtoehtoa. Eriksonin mukaan ”yksilön elämä on vain yhden elämänjakson ja yhden historiallisen hetken satunnaisten samankaltaisuuden tulos”.
Jäin pohtimaan omaa historiallista hetkeäni ja miten paljon siihen kuitenkin mahtuu. Yksilö on vain hiukkanen historian kehityskulussa. Olen kuitenkin elänyt valtavan tietoteknisen kehityksen ajanjakson aluksi hyvin ihastuneena kaikkiin härpäkkeisiin ja koettaen omaksua niiden kaikkien käytön. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeammaksi tulee omaksua uutta ja pysyä kehityksen kulussa mukana.
Myös yhteiskunnallinen muutos ja eri infrastruktuurien rakentuminen uudelleen on nähty. Huomaan usein kuvaavani ajan muutosten kulkua aaltoliikkeeksi, jossa tulee ja menee virtauksia kuten ennenkin. Ihmismielen ja tapojen jalostuminen tapahtuu hyvin, hyvin hitaasti. Muistelen ranskalaisen historioitsijan Emmanuel Le Roy Ladurien tapojen kehittymisen historiakuvauksia, joista huvittavin oli ehkä se, että kadulla tarpeillaan olevaa ihmistä ei ollut soveliasta mennä puhuttelemaan. Nyt teemme tarpeemme piilossa kuningattarista pienimpiin ihmistaimiin.
Itse kukin miettii, missä viettää elämänsä viimeiset päivät. Niin Eskolakin Vanhuus-kirjassa. Hän pohtii hoitotahtoasioita ja kertoo omista valinnoistaan. Hänestä on hyvä laatia hoitotahto, jota hän ryydittää Leninin sanoin ”luottamus hyvä, kontrolli parempi”.
Antti Eskola pohtii myös kuolemaa ja käy läpi kristilliseen hautaamiseen liittyviä riittejä melko hauskalla tavalla. Hän kertoo tarinoita siunaamistilaisuuksista, joissa kolmannen hiekkalapiollisen kohdalla onkin sanottu jotakin muuta kuin mitä liturgiaan kuuluu. Eikä minuakaan haittaa, vaikka viimeinen lapiollinen heitettäisiin arkulleni sanomalla ”Herramme Jeesus Kristus on sinut kolmantena päivänä herättävä” tai ”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho. Kun tuuli käy ylitsensä, hän ei enää ole.” Olisi suorastaan jännittävää nähdä miten siinä loppujen lopuksi käy?
Kerron vielä, että tähän Eskolan ajatukseen minun on helppo yhtyä: ”Jos olen veikannut väärin eikä kuoleman jälkeen mikään jatkukaan, niin sehän on mainio kohtalo. Se, että ei voi tuntea iloja, on useimmat ilonsa jo kadottaneelle vanhukselle halpa hinta siitä, että ei voi tuntea kipua, tuskaa ja murhetta, ei myöskään pettymystä siitä, että kaikki loppui tähän.”
Vankan kristillisen kasvatuksen saaneena en ole koskaan luopunut täysin lapsuudenuskostani. Joskus se jopa ahdisti minua. Nuoruudessa minua helpotti ystäväni toteamus, että olisi kauhistuttavaa ajatella elämän jälkeistä elämää missään. Tajusin helpottuneena, että minun ei tarvitse uskoa taivaaseen ja helvettiin. Ne ovat täällä maan päällä kumpikin. Uskossa on kyse paljosta muustakin.
En osaa vastata kysymykseeni, mistä vanhuus alkaa. Tuomitsen sen tunteeksi. Kannattaa järjestää elämänsä niin, että tuntee sen merkitykselliseksi. Elämää on hyvä muistella taaksepäin yksin tai yhdessä. Moni ajatus, tunne ja asia voi loksahtaa paikalleen tai saada uuden merkityksen, jota ei ole tullut ajatelleeksi.