Vieraskynä, Satu Henttonen: Ylistetty olkoon

Yksi syksyn vaikuttavimmista lukukokemuksistani on Hannu Mäkelän Runouden ylistys – Suomenkielisen runouden tie Mikael Agricolasta 2000-luvulle. Runoilijat käydään läpi kronologisessa järjestyksessä. Kuolleiden runoilijoiden lisäksi hän on ottanut mukaan joitakin eläviäkin esim. Eeva Kilven, joka on yksi rakastetuimpia kirjailijoitamme. Mäkelä kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa, että ei ole pyrkinyt kirjassaan objektiivisuuteen vaan tehnyt runoilijavalintansa omien mieltymystensä mukaan.

Kannatan itse ajatusta, että runoa ei ymmärretä ja arvosteta sen teknisen onnistuneisuuden tai suuruuden takia vaan runo on tunnetason kokemus. Jos runo tekee sinuun vaikutuksen, koskettaa sinua, runo on sinulle hyvä – joku toinen voi olla muuta mieltä

Ei runoja tarvitse ymmärtää, ne on tunnettava.

Kirjansa loppupuolella Mäkelä tuo esille tärkeitä asioita runoudesta. ”Mitä runous todella on; kuka sitä lukee ja kaipaa.” Runous merkitsee laajalle yleisölle paljon. Sitä rakastetaan, mutta runouden merkitystä käsitellään melko vähän. 

Mäkelän mielestä James Joyce on sanonut oleellista myös runoudesta ja siteeraa Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta: ”Kirjavat pilvet, meren kannattelemat.” Hieno säe. Mäkelä pohtii sen merkitystä: ”Rakastiko hän [Joyce] siis sanojen rytmillistä nousua ja laskua enemmän kuin niiden ominaisvärejä ja hehkua.”

Mäkelän mielestä runoutta on kaikkialla, proosassakin. Totta on, että parhaat säkeet ovat kuin kiveen kirjoitettuja. Niitä toistetaan, toivotaan ”Tämän runon haluaisin kuulla” ohjelmassa ja ne kirjoitetaan onnittelukortteihin, osanottoihin, juhlapuheisiin, siteerataan romaaneissa. Hieno ranskalainen nykykirjailija Guillaume Musso on ottanut tyylikseen sitaatit, joita on hänen romaaniensa lukujen alussa. Ne ovat usein hyvin vaikuttavia ja sopivat hänen tarinoihinsa. Kaikki niistä eivät ole runoja, mutta siteerattu ajatus on usein kuin runo. 

Itselleni tulee runoja, en kirjoita niitä ajatuksella. Voin muokata runojani myöhemmin. Kuvaan runojen kirjoittamistani, että ne tulevat minulle, kun kuuntelen musiikkia, kuljen luonnossa ja erilaisissa tilanteissa, joskus lukiessakin. Ne eivät ole korkeakirjallisia mutta eivät aivan arkipäivän runouttakaan. Runoni ovat osa minua, ja koska en tavoittele niiden julkaisemista kirjana, riittää kun lehdet julkaisevat niitä aika ajoin. Saan niistä palautetta ystäviltäni ja muilta lukijoilta. 

Runo on minulle eräänlaista keskustelua. 

Kun lausuin syksyllä Runoklubissa runoni ”Olen huijari”, minut tunteva henkilö huudahti: ”Et ole!”  Huijarisyndroomani sai heti torjunnan. Tunsin olevani aito.