Äidit nuo väkevät, tyttäret kertovat
Kun samoihin aikoihin ilmestyy kaksi kiinnostavaa teosta, joita yhdistää kotkalaisen tekijyyden lisäksi tärkeitä torjutun lapsen ja minän etsimisen tematiikkoja, asetan kirjat lukulampun alle hellästi rinnakkain.
Kirjallisuudenlajeista puhuttaessa autofiktiivinen ja omaelämäkerrallinen romaani esiintyvät usein synonyymeina. Ne ovatkin lähikäsitteitä. Akateemisen määritelmän mukaan autofiktiolle on tunnusomaista minämuotoinen kerronta ja se, että päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailijalla.
Tämän määritelmän mukaan Leena-Riitta Salmisen Niin paljon rakkautta on omaelämäkerrallinen romaani. Vuorottelevan minä ja hän -kerronnan päähenkilö ei ole sama kuin kirjoittaja (tai edes Leenis, jolla nimellä kovasti pidetty kuvismaikka tunnetaan todellisessa elämässä), vaan fiktiivinen Elsa, avioton lapsi.
Lukijalle annetaan lukuohjeita (romaani, autofiktio, omaelämäkerta, muistelmat), mutta päätös vastaanotosta on tietenkin hänellä itsellään. Näin vaivatonta on etäännyttäminen, tai vaikuttaa siltä. Todellisuudessa henkilökohtaisen kirjoittaminen on rohkea teko lajityypistä riippumatta, ei suinkaan vaivaton prosessi. Samoin henkilökohtaisen lukeminenkin saattaa olla vaativaa. Kiitänkin Leena-Riittaa pelottomuudesta.
Niin paljon rakkautta on kylläisen visuaalinen romaani sekä kerronnaltaan että ulkomuodoltaan. Kirjaa kuvittaa lukuisa määrä Leena-Riitan maalauksista otettuja kuvia ja taitto on mestarin, Seppo Otto Vakkarin käsialaa.
Tarina alkaa väkevällä ja rujolla synnytyksen kuvauksella. Leena-Riitta kirjoittaa yhtä vahvoin vedoin kuin maalaa. Syntyy tyttölapsen rääpäle, jonka vaiheita romaani seuraa näihin päiviin. Ei ole helppoa rajata koko elämää yhteen tarinaan. Tässä kirjassa kipeä kasvu orvosta eheäksi saa laajan skaalan. Eletyn elämän mukanaan tuomat kerrokset pirstaloivat eloisasti kirjan loppupuolta: autenttisia kirjeitä, anekdootteja ja päiväkirjamerkintöjä – jotka kirjoittaja on antanut kertojan aineistoksi. Ihastelen Leena-Riitan älykästä pohdiskelua, tarkkoja havaintoja ja ilmaisun sujuvuutta.
”Keväällä, kun koulutoverini pukeutuivat jo hameeseen ja pikkukenkiin, kuljin hiihtohousuissa ja monoissa. Sulan maan aikaan oli mahdollista ehtiä linja autolle vain pyöräilemällä, satoi tai paistoi. Yhtä pitkät koulumatkat olivat maalaiskylistä tuleville arkea eikä niihin sotkettu vähäisiäkään sankaruuden aineksia.”
Kun tunnen Niin paljon rakkautta kirjoittajan ystävänä ja tiedän hänen elämänvaiheistaan – niin Pirkko Päiväsen esikoisromaani Yksitoista pippuria on uusi tuttavuus. Ja miten sykähdyttävä tuttavuus! Omintakeinen kirjan nimi lupaa paljon ja odotukset täyttyvät. Kiitän pelottomuudesta myös Pirkkoa.
Myös Yksitoista pippuria ammentaa teemansa ( äidin tunnekylmyys, riittämättömyys, perheen sisäiset jännitteet) omaelämäkerrallisista aineksista. Vaikutun ajatuksenvirrallisesta, ahdistusta huumorin keinoin ilmaisevasta tyylilajista. Pirkon tapa kertoa ikään kuin häivyttää kertojan niin että lukijalla on välitön kosketus kokijan tunteisiin. Luenta on kepeää raskaasta aiheesta huolimatta. Tässä katsannossa ajatuksenvirtaa keskeyttävät luvut keskusteluista terapeutin kanssa vaikuttavat turhilta.
”Äiti sanoi aina Mitäsvaste? Mitäsvaste sinulla on tuo haarukka? Mitäsvaste opettaja soitti? Mitäsvaste pyörää ei ole pihalla? Mitäsvaste nuo verhot roikkuvat tuollalailla?”
Minäkerronta etenee episodimaisina, lyhyinä kappaleina kertojan vaiheista äidin vähättelevästä ja tuomitsevasta kurimuksesta uuteen alkuun. Kertoja kysyy: ”Voinko aloittaa elämän uudelleen?” Ja pohtii vielä: ”Saatanan saatana, tapaammeko me tuonpuoleissa, äiti?” Loppu jää avoimeksi, mutta lopussa on matka. Se lupaa hyvää.