Jos minä maatani rakastaisin – kotomaamme koko kuva ajassa ja ihmisessä

Tommi Melender: Aurum. Romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta. WSOY. 2023. 441 s.

Tommi Melenderin Aurum, sukupolviromaani, ulottuu enimmäkseen mieslinjaa seuraten yksilön kertomuksista suuriksi kuviksi yhteiskunnasta, ihmisistä, ilmiöistä. Viisi sukupolvea kansalaissodasta lähitulevaisuuteen, sivu sivulta kulttuurisia viittauksia, metafiktiota, tunnistettavia anekdootteja – sekä melkein tunnistettavia.

Kokkolan Sannanrannan talothan ovat Alvar Aallon Sunilassa, mutta oliko sodan aikana karjalaismetsissä Stalinin huvipuisto? Ajasta ja kulttuurista riippumatta iloinen eläinkaruselli sotatantereella on irvokas näky. Kun tanssitaan ”Stalinin pillin mukaan”, tarkoitetaan myös Putinia, vierailu Mestarin luona, Suomen presidentti on Mika Aaltonen…

 Melender kirjoittaa kotomaamme koko kuvaa  150 vuotta Aleksis Kiven jälkeen, keräilee noin sadan vuoden palasia yhdeksi kuvaksi.

Lukiessa tapahtuu. Odotan kirjalta paljon, enemmän saan.

 Aurumin kuultokuvien läpi luen myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaaneja. Yhtenäiskulttuuri kirjoitutti aikajärjestyksen mukaista kertomusta. Linna kirjoitti ensilauseitaan käsin lehtiöönsä. Melenderistä en tiedä. Suurten kertomusten sanotaan kuolleen, mutta kun  lasken Aurumin kädestäni, sanon: kansallisromaani.

Melender sanoo Aurumin olevan  ”eräänlainen koe”. ”Laitoin suuren joukon tekstejä tehosekoittimeen ja painoin käynnistysnappia.”

Uuku, Usvasalmi viidennessä polvessa, ”hämärään taideproosaan erikoistunut” kirjailija kirjoittaa romaania lähetysasemalla palmujen katveessa. Residenssiä uhkaa kuivuus ja rikolliset tihutöineen. Uukun mielestä ”työntekoa helpottaisi, jos Gand Sarissa olisi järvi, johon pulahtaa vilvoittelemaan.”

Arvokuiluja isiltä pojille

Vakka Uukun lausahdus on vaurasta eurooppalaista puhetta paikassa, jossa kupillinen likaista vettä on ryöstämisen arvoinen saalis, hän tuntee syyllisyyttä köyhyyden keskellä. Kansalliskonservatiiviset arvot omaksunut velipuoli Eeli puolestaan ei suostu itkemään ”länsimaisen ihmisen kyyneleitä”.

Uuku palaa lähetysasemalta rakastuneena, mutta hämmentyneenä. Isä on kuollut, kustantaja ei hyväksy käsikirjoitusta. Kun kustantaja ehdottaa, että Uuku kirjoittaisi vaarinsa Pertin ja isovaarinsa Olavin elämänvaiheista, hän ryhtyy kirjoittamaan romaania Aurum. 103-vuotias isomummu Siiri Usvasalmi muistaa kaiken ja auttaa Uukua.

Paavo Usvasalmi, joka on Uukun eno, kirjoittaa omien ihanteittensa mukaisen kansallishenkisen sankaritarinan samoista henkilöistä. Paavo ei haastatellut vanhusta, joka muistaa ”kaiken”. Uukun sanojen mukaan Paavoa kiinnostaa vain historian väärentäminen omiin tarkoituksiin.  

Siiri Usvasalmi tulee kertoneeksi Uukulle muistojensa lisäksi Aurumin rakenteen. ”Ne muistot on mun päässä sikin sokin. Mä en osaa kertoa niistä niin, että aloitan alusta ja kuljen loppua kohti. Mä lähden liikkeelle jostain satunnaisesta hetkestä ja kuljen välillä eteenpäin ja välillä taaksepäin ja palaan sitten takaisin tänne, mistä aloitin.”

Aikatasoissa siirtyilevä kerronta sieppaa ”satunnaisen hetken”, yhä uudestaan, kunnes ollaan lähitulevaisuudessa ja Suomen pääministeri on kansalliskonservatiivi.

 Uukun isoisoisä Olavi ja hänen puolisonsa Siiri ovat keskenään ”rakkaita ystäviä”. Melender kuvaa lujan kiintymyssuhteen ilman fyysisen intohimon pyörremyrskyjä. Myrskyt ovat toisaalla. Kokkolalaisten Siirin ja Olavin ystävyysavioliitto on silti romaanin intohimoisin, kaunein ja lujin suhde. Siiri on voima ja vastavoima hauraalle ja herkälle Olaville. Pariskunnassa toteutuu Antti Tuurin virke: ”Pohjalaisissa miehissä on hulluus, mutta vanhoissa naisissa viisaus.”

Koru kultaakin kalliimpi

Aurumin tunnelmissa on alakuloa ja synkkyyttä, ihmiset ovat usein poissa raiteiltaan. Enimmäkseen he ovat kelpo ihmisiä, aika hyviä ihmisiksi, mutta moni hyvä aie raukeaa, ihanteet joutuvat sotien ja yhteiskunnallisten murrosten, ennakkoluulojen ja ääriaatteen syövereihin.  

Ajan virta kuljettaa pahuutta siinä missä hyviä aikeita. Vaikka kuvitelma lähitulevaisuudesta karmaisee, Aurumin humaani sanoma antaa toivoa paremmasta, kiitos Uukun kirjahankkeen ja hänen hallussaan olevan isoisoisä Olavin korun. Koru on kultaakin kalliimpi, se edustaa ihmisen onnea ja kärsimystä, historiaa jota kirjoitetaan, niin kuin kirjoitetaan.

Mielestäni on jotenkin vallatonta, että kirjailija Melender on antanut sukunimensä kirjan pahiksille, joiden ilmoittaa olevan mielikuvituksensa tuotteita. Erikoiset nimivalinnat eivät ole ainoita vallattomuuksia. Arveluttaa sanoa näin merkittävästä teoksesta – mutta ihan kuin sitä olisi kirjoitettu kieli poskessa.  

Jälkikirjoitus. Lainasin otsikkoon Jyrki Pellisen säkeen kokoelmasta Kantapöytä, (Aviador): ”Jos minä maatani rakastaisin/ sanoo Parkkinen./ Ja rakasti sitä silti.”