Kotiseutuna kirjallisuus
Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen (Mein Leben). Muistelmateos. Suom. Otto Lappalainen. Otava. 2001. 399 s.
Parikymmentä vuotta sitten luin Eurooppalaisen ensimmäisen kerran. Lukukokemus oli luonnollisesti ahdistava, mutta lukuympäristö turvallinen. Sodat ja natsi-Saksan kauhujen narratiivit olivat menneisyydessä.
Sodat ainakin Euroopasta katsoen olivat kaukana takanapäin.
Tänään kohtaan kirjan kuvaaman pelon, nälän, kidutuksen ja kuoleman muuttuneessa ympäristössä. Sodan kauhut ja oikeistopopulismi ovat näköetäisyydellä. Puheet ovat kovenneet, empatiaa väheksytään. Lukemisen ympäristö on muuttunut pelottavaksi.
Muistelmateoksessaan Eurooppalainen Marcel Reich-Ranicki (1920–2013), 1900-luvun saksankielisen kirjallisuuselämän voimahahmo, maineikas kriitikko, kirjallisuuspaaviksi kutsuttu, kertoo elämänvaiheistaan sekä lapsuutensa toiseudesta, nuoruudestaan Varsovan getossa ja myöhemmistä vaiheistaan.
Miten hyvin juutalaiselle sopii rinnastus katolisen kirkon johtajaan, sitä Reich-Ranicki ei kerro muistelmissaan.
Puolassa syntynyt, Berliinissä lapsuudesta nuoruuteen elänyt, sieltä Varsovan gettoon karkotettu, getosta paennut kriitikko kirjoittaa toteavasti, ikään kuin ahdistusta etäännyttäen.
Günter Grass oli kysynyt jalansijaa kirjallisuuspiireissä saaneelta Reich-Ranickilta: ”Mikä te olette miehiänne – puolalainen, saksalainen vai mikä?” Reich-Ranicki oli käsittämättömän julmien elämänvaiheiden jälkeen päässyt takaisin Saksaan, Hän vastasi Grassille: ”Olen puoliksi puolalainen puoliksi saksalainen ja kokonaan juutalainen.”
Paluu Saksaan, sodan savuaville raunioille, outo suunta juutalaiselle. Mutta siellä oli kirjallisuus jota natsit eivät kyenneet tuhoamaan.
Eurooppalaisessa Reich-Ranicki kertoo olevansa koditon jo lapsuudestaan. Hänen todellisia kotejaan ja kotimaitaan olivat kirjallisuus ja musiikki. Sivistyksen ylläpitäminen kaikin mahdollisin keinoin oli holokaustin aikana elämänlanka ihmisarvoon.
”Luin Balzacin romaania, joka ei innostanut yhtään. En tiennyt, johtuiko se kirjan huonoudesta vai omasta kiihtymyksestäni.”
Kiihtymys johtui pelosta. Nuorukainen oli ensimmäisten Berliinistä joukkokarkotettujen joukossa, pimeät junat veivät itään. Reich-Ranicki säästyi kaasukammiolta kieli- ja kirjoitustaitonsa ja onnekkaiden sattumien ansioista. Getossa hän tapasi nuoren naisen, tulevan vaimonsa, jonka kanssa saattoi jakaa pelon ja toiveen selviytymisestä, He selviytyivät, mutta joutuivat omin silmin näkemään läheistensä kuljetukset Treblinkan tuhoamisleiriin.
Henkiin jäätyään Reich-Ranicki ja hänen puolisonsa huomasivat, että ”kun on selvinnyt sattumalta elossa joukkomurhasta, on vaikea elää sovussa itsensä kanssa.”
Reich-Ranicki saavutti asiantuntija-asemansa jo varhain suuntautuneesta intohimosta kirjallisuuteen.
Itseoppineena hän pyrki alati lunastamaan itsensä, pyrki täydellisyyteen ja oli ilmeisesti työmaanikko. Lukija voi päätellä akateemisten opintojen puutteen olevan trauma, niin useasti muistelija puhuu siitä. Kollegoitaan hän moitti vaikeaselkoisuudesta ja elitismistä. Rehellisyys taiteen alttarilla saattoi ilmetä henkilöön menevänä suorapuheisuutena. Kulttuurisen valta-aseman näyttöä tämäkin. Ainakin jotkut kirjailijat osasivat antaa takaisin. Heinrich Böll sanoi ystäväänsä ja kiistakumppaniaan persläveksi.
Aikaisempina vuosikymmeninä kriitikko tosiaan saattoi puuttua henkilöön, arvostella kirjan lisäksi tekijänkin. Meillä Suomessa Yleisradion kirjallisuustoimittaja käyttäytyi täysin asiattomasti haastatellessaan 1990-luvun alussa Leena Landeria. Myös Kaari Utrio oli ollut hänen hampaissaan. Toimittaja joutui tyhjentämään työpöytänsä.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Marcel Reich-Ranicki sanoisi tänä keväänä Suomessa puhuttaneesta kritiikin tilasta ja tarpeesta.