Kun miehet olivat ajureita ja skönäreitä

Kotkalaisen työnkuvauksen historian etusivuilla on luonnollisesti tehtaantyöläisten, satamatyöläisten ja merimiesten tarinoita. Niistä riittää ammennettavaa. Oli muitakin ammatteja ja ammatinharjoittajia, joista riittää ammennettavaa.

Äskettäin on ilmestynyt kaksi kiinnostavaa kotkalaista kirjaa, toinen mikrohistorian, toinen tarinallisen ammattihistorian näkökulmasta.

Marianne Mikola: ”Eikös olisi yhdistyksen ruvettava hommaamaan omaa taloa”. Kotkan ajuriyhdistys 1906-1973. Marianne Mikola. 160 sivua.2023

Ulla-Maija Sievinen: Messikallesta kapteeniin. Suomalaisten merimiesten tarinoita laivoilta ja satamista 1950-60-luvuilla. Reuna. 230.sivua. 2023

Ajureita

Marianne Mikolan ”Eikös olisi yhdistyksen ruvettava hommaamaan omaa taloa” kerrotaan ammattikunnasta, joka syntyi, menestyi – ja viimein kuoli –sen mukaan miten vuokra-automobiilipalvelut paikkakunnilla lisääntyivät.

Kun Kotkan Ajuriyhdistys perustettiin vuonna 1906, Kotkassa ja Kymissä oli jo useita sahalaitoksia. Kotkan kaupunki oli perustettu 27 vuotta aikaisemmin. Ajurit harrastivat elinkeinoaan, kuljettivat ihmisiä, eläviä ja kuolleita, sekä tavaroita, maaseudulta kaupunkiin ja kaupungista maaseudulle peräti jo yksitoista vuotta ennen kuin Suomi itsenäistyi 1917.

Kotkassa todelliset hevosvoimat ajureineen pitivät pintansa niin pitkään kuin satama oli talvisin jäässä, tiet auraamattomia ja huonokuntoisia. Kun tiestö parani ja autot yleistyivät, hevoset kärryineen jäivät pilttuisiin jo vuosia ennen kuin Kotkan Ajuriyhdistys lakkautettiin 1973.

Yli viidenkymmenen tapahtumavuoden kertomus Kotkan Ajuriyhdistyksestä (1906–1973) perustuu yhdistyksen pöytäkirjoihin, joista osa on kadonnut. Marianne Mikola on ottanut vajavaisesta aineistosta irti kaiken minkä on saanut, ja taustoittaa päiväkirjan muotoon kirjoitettua historiikkia paikallisilla uutisilla ja Suomen historian tapahtumilla.

Oli mielenkiintoista syventyä vanhan yhdistyksen pöytäkirjoihin. Samat huolet kuin millä tahansa pienillä yhdistyksillä nykyisin: väki vanhenee ja vähenee, kassaa kartutetaan järjestämällä arpajaisia, jäsenille järjestetään huviretkiä, joskus joku harrastaa vilunkipeliä.   

Tuon tuosta Mikola tuskailee kadonneita tai vaillinaisia pöytäkirjoja. Hän yrittää ratkaista ristiriitaisia kirjauksia, tekee johtopäätöksiä tai päätyy kysymysmerkkiin. Pieni seikkailu lukijalle, kirjottajakollegalle samaistumisen paikka.

Kotkan Ajuriyhdistys perustettiin suuralakon kynnyksellä. Vuosisadan alku oli levotonta aikaa. Toivo Pekkasen romaanissa Voittajat ja voitetut mainitaan ammatillisia oikeuksiaan kehittävät ajurit sahatehtailijan näkökulmasta: ”Olihan Tampereella ollut jo vähäinen lakkoyritys, samoin ajurit olivat yrittäneet rettelöidä useammassakin paikassa.”

Vuonna 1928 puhuttavat ajureiden tuntitaksat ja satamalakko. Ruumisvaunut puhuttavat kaiken aikaa, siihen saakka kunnes ne tarpeettomina myydään.

 Etenkin alkuvuosina yhdistys on myös sosiaalinen turvaverkosto. Hevoset taisivat olla äänettömiä yhdistysmiehiä, pöytäkirjojen asialistoilla heistä on vain välttämättömiä merkintöjä.  

Kirja on myös esine. Nunnu Halmetojan grafiikan ansiosta ajureiden arkinen historiikki tarjotaan tyylillä.

Skönäreitä

Joukko iäkkäitä merenkulkijoita kertoo työvuosistaan merillä ja satamissa Ulla-Maija Sievisen kirjassa Messikallesta kapteeniin. Eloisat, persoonalliset, koetut ja eletyt tarinat kertovat merielämästä vuosilta jolloin laivat olivat jo rautaa – ja miehet vielä.  

Kirjassa on myös muiden kirjoittajien artikkeleita  mm. suomalaisesta merenkulusta ja merimiesten vapaa-ajan vietosta.

1950–60-luvuilla työskentely laivoilla oli erilaista kuin nykyisin. Huimia seikkailuja! Lukiessa ajattelen helpottuneena: on tuo hurjapää kuitenkin hengissä kun oli kertomassa tarinansa. Turvallisuuskysymykset ovat nykyisin kansainvälisten säädöksien mukaisesti paremmalla tolalla.

Timo Haipuksen kertomuksessa Kiljua ja kelanauhoja kerrotaan marokkolaisesta moottorimiehestä, jota siedettiin, jollakin tavalla arvostettiin, mutta joka kuitenkin jäi laivan väelle vieraaksi. Merimies myöntää rasisminsa, mutta kun tutuksi tultiin, suhtautuminen muuttui.

Merenkulun aikakäsitys oli ennen vanhaan verkkainen. Lastaaminen ja lastien purkaminen saattoi kestää viikkoja. Satamissa merimiehet tekivät laivassa kunnostustöitä, vapaa-ajalla tutustuttiin kaupunkiin, pelattiin korttia, luettiin, kirjoitettiin kirjeitä.

Merimiehet olivat ahkeria lukijoita ja henkilökohtaisten lokikirjojen kirjoittajia. Antero Salan kirjeet kotiin, ”Rakas perhe!”, näyttää muidenkin tarinoiden ominaispiirteen – kaukana kotoa syntyy kertomus kokemuksista läheisten kanssa jaettavaksi.

Merimieskirkon ja Merimiespalvelun (MEPA) roolit merenkulkijoiden henkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa on ollut ensiarvoisen tärkeää. Tämän vakuuttaa myös Messikallesta kapteeniin. Vilkaisu Googleen kertoo, että merimieskirkko ja MEPA toimivat edelleen ajan hengessä merenkulkijoiden hyväksi.

Reeperbaanit ovat osa merimieskulttuuria. Harvat merimiespapit kavahtivat merimiehen ikävää punaisen lyhtyjen kaduille. Merimiehiin liitettiin moraalisesti sallivaa hyväksyntää: karheaa romantiikkaa, tatuoinnit, slangi, heila joka satamassa, villit linjat. Mutta laivoissa käyvät naiset yhteiskunta määritteli jopa rikollisiksi.

Kirjan tarinoissa kerrotaan huoltopoliisi Hämäläisen hillittömästä virkainnosta. Toimeliaisuus ei tietenkään kohdistunut merimiehiin, vaan heidän seuraansa pyrkiviin naisiin.

Erään kerran merimiehen heilaksi tosin kelpasi osuuskaupan vaateliikkeen ikkunasta varastettu mallinukke. Nuken varastaminen oli kuje, josta miestä rangaistiin. Seksikaupassa uhka yhteiskunnalle olivat seksin myyjät, ja heitä rangaistiin.

Vaikka ei ennen kaikki ollut paremmin, niin kuitenkin – voi niitä aikoja!