Lapsuutta ja nuoruutta Karjalan laulumailla – historian tapahtumat havisuttavat hyvää elämää

Annukka Järvi: Kuin sinikellojen  sylissä. Kertomus Lilli-Ann Nuorivaaran elämästä. Kustantamo etc. 2023. 215 s.

Lapsuus ja nuoruus kuin kukkakedolla kahden synkän virran välissä: ensimmäinen ja toinen maailmansota.   

Kun Lilli-Ann Nyberg (Nuorivaara) on 11-vuotias vuonna 1919, hän matkustaa vanhempiensa kanssa höyryjunalla Helsingistä Sortavalaan ja sieltä laivalla Anjalan kylän rannalle. (Myös Kymenlaaksossa tuttu paikan  nimi.) Lillan vanhemmat, musiikkimies ja lehtori, sekä Tukholman voimisteluinstituutissa opiskellut äiti, Zachris Topeliuksen lapsenlapsi, saapuvat Karjalaan johtamaan uupuneille opettajille tarkoitettua lepokotia.  

Jo edellisellä vuosisadalla sivistyneistössä oli herätty suomalaisuuden aatteeseen ja kansanvalistukseen. Nybergin perheen toimeliaisuudesta ja uskosta kansan voimaan alkaa myös Jamilahden kansanopiston tarina Laatokan rannalla. Tulevaisuuteen katsovien vuosien jälkeen opisto joutui karjalaisten tavoin evakkoon, muutaman mutkan kautta Haminaan – ja uuteen tulevaisuuteen.

Lilla sanoo olevansa onnellisen perheen lapsi. On terapeuttista lukea tarinaa onnellisesta lapsuudesta, sellaiset harvemmin  ovat elämäkerturien suosiossa.

Pienen Lillan alemmuudentunne (huolimatta turvallisesta, kannustavasta kodista!) herättää miettimään, että eikö lapsi missään olosuhteissa saa kasvaa kivutta. Biofiktiossa tämä todella havahduttaa, fiktiossa Lillan häpeäntunteet olisivat tematiikkaa.  

Kuin sinikellojen sylissä noudattaa Lillan elämän kulkua ja mentaalia. Minäkertoja Lillan ja kirjoittaja Annukan saumakohdat ovat erottamattomia. ”Muistot palaavat mieleen palasina. Ne kohoilevat ja painuvat takaisin alitajuntaan, liukuvat toistensa yli, vaihtavat väriä.”  Myös kauniin kielen uskon olevan peräisin kummaltakin.

Elämäkertaromaanin lajityyppi  antaa mahdollisuuden kerronnan muodoille ja tulkinnoille. Annukka Järvi on valinnut minäkertojan ja naisnäkökulman. Hienotunteisuus sopii tämän tarinan lauseisiin ja lauseiden väliin, sillä onhan erityisen elämän ja erityisen perhemuodon valinnut Lilla itse hienotunteinen. Jotakin luonteensa kärsimättömästä puolesta hän paljastaa kirjeissä, joita lähettää vanhemmilleen matkalta – matkalta jolla kaksi nuorta vallatonta naista löytävät Eurooppaa, todennäköisesti myös itseään ja toisiaan.

Historia todella havisee! Kronologisesti etenevä, tulevaisuuteen kurkisteleva kerronta vilisee anekdootteja ja tuttuja nimiä: napakka Fanny Luukkonen, ”runotyttömäisen kaunis, siropiirteinen” Hilja Haahti, ja monta muuta. Mathilda Wredestä Lillan kertojaminä puhuu happamesti. Kiintoisa yksityiskohta. Etäältä katsoen näissä samankaltaisista oloista kanssaeläjien henkeä ravitsemaan pyrkivissä näyttäytyy vahvasti samoja piirteitä: uskomista, ymmärrystä, armoa.

”Minusta me tarvitsemme esikuvia ikääntymiseen”, sanoo Merete Mazzarella teoksessa Syksystä syksyyn (2021).

Kuin sinikellojen sylissä kerronta muuttuu kiireiseksi loppua kohti. Entä jos viimeisten sivujen tarkoitus onkin  johdattaa lukija Lillan, Mian, heidän lastensa ja uuden Jamilahden elämään. Haminan ja lähiseutujen kirjoitetut, vielä kirjoittamattomat ihmiset ja tapahtumat – eikä vähimpänä  Jamilahden kansanopiston myöhemmät vuodet, ansaitsevat nekin tulla kerrotuiksi (myös) kaunokirjallisen keinoin.

Voisiko Lilla olla ikääntymisen esikuva?

Jospa tapahtuu, uudestaan, jotain samantapaista kuin Annukka Järven löydettyä Lilli-Ann Nuorivaaran päiväkirjat: ” – – suljin kansiot syliini ja kiiruhdin alakertaan työhuoneeseeni”.