Matkakumppanina Järvelän perhe
Jari Järvelä: Mozzarellakuu (2022) Tammi. 254 s.
Riemukasta, kerronnallista, yllättävää, älykästä – sellaista on Jari Järvelän fiktio ja sellaiselta vaikuttaa hänen matkailijan elämänsä.
Matkaan siis. Luen Mozzarellakuun uudestaan odottaessani Sisarperhonen ja muita matkatarinoita ilmestymistä elokuussa.
Mozzarellakuun tarinat kertovat omaelämäkerrallisin painotuksin matkailua ja seikkailumatkailua rakastavan kirjailijan ja perheen reissuista. Ensimmäisessä kertomuksessa ollaan häämatkalla kummitusten talossa. Pian matkustetaan vaunuissa uinailevan vauvan kanssa Toscanaan ja Pisaan. Ja jos lastenvaunut eivät mahdu ravintolan ovesta sisään, ne nostetaan ikkunan kautta. Kunhan ensin tehdään järjestelyt vaunujen nostoa varten.
Matkakirjallisuus luokitellaan tietokirjallisuudeksi. Kun matkakertomukset valmistuvat samoin hyviksi havaituin kirjallisin keinoin kuin kuvitteelliset teokset, lukija palkitaan kaksinkertaisesti. Ilona Lindh sanoo väitöskirjassaan Matkasta kirjaksi, että ”jälkikäteinen katse on viisaampi kuin tapahtumien aikainen ymmärrys”.
Vaikka lukijan mieleen tulisi, että mahtaako matkamies tässä kohtaa liioitella kaunokirjallisesti, ei ole väliä liioitteleeko vai ei. Mozzarellakuussa jokainen virke on jaetun kokemisen arvoinen. Järvelän persoona on tiheästi ja täydellisesti läsnä lukijan matkassa. Lukiessani esimerkiksi junamatkasta Barista Otrantoon kertomuksessa Raiteella numero 4 1/2, huudahdan, että nuo sattumukset toisensa perään evät olisi voineet tapahtua kenellekään toiselle!
Ehkä Marco Polo ei käynyt koskaan Kiinassa, mutta Mozzarellakuun tarinoihin uskon. ”Onhan se kieltämättä saavutus, kun koko nälkäkiukkuinen perhe saa porttikiellon tuhatvuotiseen onnellisten pääkallojen kirkkoon.” Tällä virkkeellä Järvelä valottaa perhematkailun vaaranpaikkoja.
Missä piilee matkakirjallisuuden lumo?
Aiempina aikoina, ennen nykyistä tiedon tulvaa, matkakirjat näyttivät aivan uusia maailmoja, maisemia, kokemuksia. Nykyisin kaiken voi klikata. Tiedon läsnäolo on haaste kertojalle ja lukijalle. Mutta klikkaus ei ohita kokemusta josta kerrotaan subjektiivisesti, omin aistein ja kuvin, oman maailmakuvan ja havaintojen kautta. Huolellisesta taustoittamisesta ja hätkähdyttävistä havainnoista tunnetun Jari Järvelän tuotanto kaikkinensa on löytöretkeilyä maailmoissa joiden navat ovat hiukan pois sijoiltaan.
Kuvaukset viinitarhoista, rypäleitä, viineistä ovat kuin Jukka Pakkasen kertomukset Italian jalkapalloilusta ja kilpapyöräilystä – siis ylivertaisen asiantuntevia, rakkaudenosoituksia omalle lajille: ”Viini oli valmistettu sisilialaisesta Nero d`Avola -rypäleestä ja maistui sametilta, se oli lähes mustaa ja tuikki tähtien valoa, ikään kuin pulloon olisi saatu säilöttyä pala etelän lämpöä ja tähtitaivasta.”