Sukupolvi sukupolvea, vuosisata toistaan seuraa
Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 2022. 371 s.
Eläydyin Maria Turtschaninoffin episodiromaaniin Suomaa samaan aikaan kun Suomessa, jonka saagaa kirja kertoo, valmistauduttiin eduskuntavaaleihin. Leikin ajatuksella äänestetäänkö Nevabackassa RKP:tä vai keskustaa vai vihreitä. Mielivaltaisesti suljin muut vaihtoehdot pois arvailuistani.
Eletään 1600-lukua. Suvun ensimmäinen, Matts Mattsinpoika, saa kruunulta palkkioksi maa-alan Keski-Pohjanmaalta. Matts on urhea sotilas, mutta saapuessaan metsään suon ja puron laitaan, hän vasta tuntee olevansa oma itsensä.
”Hän olisi yhtä uuttera kuin toukokuun kuu” elintilaa raivatessaan.
Pian kun torppa on valmis, se tarvitsee naisen jotta tarina jatkuisi sukupolvi sukupolvelta aina näihin aikoihin. Suota raivatessaan Matts kohtaa naisolennon, jonka haltijan geenit jatkuvat Mattsin jälkeläisten luontosuhteessa. Kun elää metsässä ja metsästä, ja saa kaiken maasta ja vedestä, ei oikeastaan voida puhua luontosuhteesta, vaan jostakin kokonaisvaltaisemmasta yhteisyydestä.
On myös toiseus. Jos ihmisen alamaisuus suhteessa maahan ja multaan herpaantuu, luonto iskee takaisin.
Mattsin tullessa Nevabackaan Ruotsin suurvalta oli juuri saanut käännytetyksi alamaisensa katolisuudesta luterilaisuuteen. Suomen saloilla elävällä rahvaalla oli rankaisevia ja palkitsevia jumalia omasta takaa jo pakana-ajoilta.
Keltakukkainen kasvi putkahtaa episodeissa yllättäen, vaikka odotetusti, hyvän johtomotiivin tavoin. Suomessa kasvaa noin 30 lajia eksoottiselta kuulostavaa orkidea- eli kämmekkälajia, joista yksi laji Nevabackassa. Orkidea ei antautunut 1800-luvulla sitä etsivälle luonnontutkijalle, jonka tunkeutuminen suvun pyhän suon tienoille toi mukanaan onnettomuuden. Metsän henget olivat vielä voimissaan.
Suomaan ensimmäisten vuosisatojen ote minuun oli niin vahva, että lähestyessä nykyaikaa sellaiset sanat kuin Neuvostoliitto, telkkari, Marimekko, tai mainio huomio ”kun isää ei enää ollut, kaikki rikkinäinen oli helpointa korjata teipillä”, olivat kuin roskia jotka haluaisi pois kirjan sivuilta. Ikään kuin vuosisataisten soiden myyttiset huurut eivät enää tavoittaisi myöhempien aikojen kulkijoiden sanoja ja käsitteitä. Eivätkä ne ihan tavoittaneetkaan.
Lukijan mieli oli jäänyt muuttolintujen huutoon suon yllä.
Kaikista tarinoista syvimmin minua kiehtoo karttoja piirtävä Ant. Hän elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan historian kohdassa, jossa pitäjät tyhjenevät miehistä sodan kauheuksiin. Vähäpuheinen Ant jäsentää ympäristöään – ja tunteitaan – piirtämällä niitä eri kartoille, jotta ei tulisi ”sotkua”. Antin järjestelmällisyys saattaa nykyaikana viitata johonkin – mihin, se ei ole tärkeää, vaan hänen tapansa selviytyä maailmasta, joka on kaaos ennen kuin edes pitäjän raja on ylitetty.
”Erikoisin Antin kartoista esitti talven teitä. Ei pitäjäläisten talvisia kulkureittejä vaan reittejä, joita talvi käytti tullessaan ja lähtiessään. Missä tuli varhain kylmä ja missä oli hallaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Missä lumipeite pysyi pisimpään, joskus touko- tai kesäkuulle saakka.”
Episodimainen, vuosisatoja väljästi pyyhkivä rakenne sopii ahmijoille, konstailematon kerronta niin sanottujen luikuromaanien ystäville, vaihtelevat kerronnan muodot meille kaikille, niin uskon.
Karttoihin kiintyneenä olisin mielelläni lukenut Suomaata myös karttapiirroksissa. Mutta hyvä näin. Nyt piirrän ne itselleni.
Kartoista puheen olleen, palaan vielä tuonnempana Antin karttoihin.
Tämä kirja on elämys.
https://www.tammi.fi/kirja/maria-turtschaninoff/suomaa/9789520444259