Kuningattaren karvareuhka
Kun prinsessa Margareeta vieraili vanhempiensa Tanskan kuninkaan ja kuningattaren kanssa Kotkassa vuonna 1958, olin kymmenvuotias ja jo kiihkeä rojalisti.
Myöhemmin viehtymys hallitsijasukuihin oli piilossa samassa kaapissa jossa oli muitakin noloja juttuja. Nuoruuden tiedostavina vuosina olisin suostunut vaikka eheytyshoitoihin tasavaltaisen demokratian puolesta. Vieläkin, kun joskus kävelen nykyisen kotikaupunkini kaupungintalon jykeviä portaita, muistan – hänkin asteli näitä portaita.
Tanskan Margareeta on yksi mieli-ihmiseni. Olen ihaillut ylvään kuningattaren ystävällistä olemusta, persoonallista tapaa olla haastateltavana, taiteellista lahjakkuutta, häpeilemätöntä tapaa polttaa julkisesti tupakkaa.
Vanhetessa ihminen alkaa miettiä yhden ja toisen asian kohdalla, että milloin mielipide muuttui, milloin jokin arvo menetti arvonsa, tavallinen muuttui tavattomaksi, tavaton laimeni harmaaksi vedeksi. Toivottavasti mielipiteen muuttaminen ei tarkoita koskaan itsensä kadottamista, vaan löytämistä. Parhaassa tapauksessa mielipide muuttuu asiantuntijuudeksi. Itse koen olevani jonkinlainen kokemusasiantuntija (vain) joillakin kirjoittamisen osa-alueilla.
Turkistarhauksen elinkeinoihin olen perehtynyt tutustumalla kirjoituksiin ja tutkimuksiin sekä elinkeinon puolesta että sitä vastaan. Olen väistellyt häkkiin vangitun katsetta ja kohdannut sen. Mitkään elinkeinoa puolustavat argumentit eivät muuta muuksi sitä, että häkkitarhaus on täysin tuomittava elinkeino.
Eläinten kärsimys ei ole mielipidekysymys
Turkistarhauksen merkitys kansantaloudessa on vähäinen. Se että turkistarhaus on nyt laillista, ei tarkoita etteikö se olisi eettisesti kestämätöntä. Eläinten kärsimys ei ole mielipidekysymys. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on kirjannut jo vuonna 2013 ettei Suomen perustuslaissa ei ole estettä kieltää turkistarhausta,
Milloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että pukeutuminen tarhoissa syntyneiden ja tapettujen eläinten karvapeitteestä valmistettuihin vaatteisiin on väärin?
Oppikoululaisena lainasin äiti-Ingan minkkiturkkia (mahdoin olla näky). Vuosikymmeniä myöhemmin turkistarhoille tehdyistä iskuista lukiessa ja uutisia seuratessa aloin saada heikkoja signaaleja. Joku rohkea oli valmis menemään vankilaan vapauttaakseen vangittuja kettuja – siinä oli jotakin mitä ei voinut sivuuttaa. Muistin aamuöisen näyn eräällä junamatkalla: pitkiä ja matalia rakennuksia, kuin juna olisi kulkenut läpi Auschwitz-Birkenaun, minulla laukku aitoa nahkaa ja villapipossa turkistupsu.
Juna ohitti Pohjanmaan maakunnat, ristiriitaiset ajatukset eivät jättäneet rauhaan.
”Suuren yleisön arvoja heijasteleva Overtonin ikkuna on liikahtanut turkistarhauksessa” kirjoitti Jaakko Lyytinen Helsingin Sanomissa jo neljä vuotta sitten.
Se oli siinä. Turkistarhauksen eettiset ongelmat oli tiedostettu.
Olin nähnyt kuvia kuningattaresta turkiksissa – ja ihaillut silmät pyöreinä hänen valoisaa voimaansa. Kun Overtonin ikkunani oli kääntynyt vastustamaan turkistarhausta, näin syyläkasvoisen Nanny McPheen nojaamassa keppiinsä, vanhan naisen harteillaan naftaliinista nostettu karvareuhka. Melkein elämänikäinen ihailu muuttui torjunnaksi: kuinka hän kehtaa. Kuningatar ei tarvitse korkean statuksensa tueksi tarhattujen eläinten karvoja. Kukaan ei tarvitse. Jospa kuningatar luopuisi turkiksista, niin kuin Nanny McPhee syylistään, ja muuttuisi taas kauniiksi.
Jälkikirjoitus. Luen uutisista, että Margareeta luopuu kruunusta ihailtavan pitkän kuningattaren päivätyön tehtyään. Toivottavasti hän luopuu myös turkiksista.