Toivo Pekkanen 10.9.1902 -30.5.1957

”Kuulkaahan, sanoin  lähimmälle kivimiehelle, kuulkaahan! Vaikka en  osaakaan hakata kiviä niinkuin te, osaan kyllä kantaa pieniä kiviä ja hiekkaa!”

Poikasena Toivo Pekkanen halusi tehdä osansa. Isä Taneli sairasteli, perhe oli köyhä. Toivo ajatteli ryhtyvänsä isänsä tavoin kivimieheksi auttaakseen perhettä. Hän oli saanut pienen kivivasaran seuratakseen isänsä jälkiä. Kivityömaalla poika teki parhaansa, mutta voimat ja kyvyt eivät riittäneet.

Kun on nälkä ja vilu, kun ihmisarvo nauretaan ja pilkataan ja koko elämänkuva murskataan, jäljet jäävät ihmiseen.

Toivo Pekkasen läpi tuotannon kulkeva kilvoittelu saattoi alkaa Kotkan valtatien varrella olevilta kallioilta joissa nakutettiin katukiviä ja katujen reunuskiviä, kiviä talojen kivijalkoihin, porraskiviä. Kotkalaisilla on samaa kaupunkikuvaa jota on kirjoitettu kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin,

”En syyttänyt ketään. Onneton ei voinut kuulua vihaajien eikä syyttäjien joukkoon.” Romaanissa (Lapsuuteni,1953) isättömäksi jäänyt perhe häädetään vuokrarästien vuoksi paljaan taivaan alle. Tuolloinko alkoi Pekkasen eksistentiaalinen kodittomuus? Vai vuotta aikaisemmin kun kaupunki oli, niin kuin nykyään sanottaisiin virkamiespäätöksellä, hävittänyt isä Tanelin haudan niin ettei äidillä ollut paikkaa jossa itkeä.

Toivo Pekkanen taisteli vihaansa vastaan, ja taisi voittaa katkeruuden. Hänestä ei tullut punaista eikä valkoista, hän oli luokkien välissä,  kelpasi synnyinkaupungille ikoniksi, myös akateemiselle kirjallisuus-Suomelle.

Mutta kokiko kirjailija tulleensa hyväksi kivenhakkaajaksi?

”Ja suuren kiven ääreen minut pantiin työhön vasaroineni. Oikein karkean, monimutkaisen, suorastaan maan pohjakalliosta louhitun kivimöhkäleen kupeeseen, En pelännyt sitä, vaan iskin vasarani sen silittämättömään kylkeen.”  (Lapsuuteni, 1953)

Loukatusta mielestä voi syntyä suuria. Pekkanen kirjoitti kaupungin kohtaloksi. Mietiskelevästi ihmisen arvoa ja osaa pohtivat kertojat, ihmisiä kun ovat, onnistuvat ja  epäonnistuvat pyrkimyksissään. Kotka-eepoksen Voittajissa ja voitetuissa yhteiskunta ja ihminen eivät juuri poikkea nykyhavainnoista.

Kaikissa meissä kivenhakkaajaa, jokaisella omat  lapsuutemme.