Raportti mielipidekirjoituksista eli lähtihän se lapasesta

Kun ensimmäiset lauseet kirjoittuvat tutulla fontilla Palatino Linotype, olen innostunut, vaikka tiedän että kirjoitusrupeamasta saattaa tulla työläs eikä se välttämättä edes onnistu.

 Kun rupesin kirjoittamaan Orpon hallitukseen pesiytyneestä rasismista, vaihdoin Arialiin. Sitä pidetään hyvänä ja turvallisena fonttina. Minua tiukka, päätteetön Arial vieraannuttaa tunteista. En halunnut antaa itsestäni enempää kuin välttämättömän. En edes kirjaintyyppiä. Typografia (muoto, kirjoitus) tarkoittaa vaikutuksen tekemistä kirjoittamalla. Palatino Linotype jäisi edelleen sellaisten ajatusten ja havaintojen palvelukseen joilla voisin luoda kirjallisuutta.

Ensin järkytyin hallitusohjelmasta. Kysyn edelleen joka päivä miksi Henriksson ja Essayah ovat hyväksyneet sen. Sitten tuli rasismikriisi. Tiesin perussuomalaisen rasismin, olin kirjoittanutkin siitä samoihin aikoihin ilmestyneeseen romaaniin Tarhaelä(i)miä, (liian varovaisesti), nyt se meni ihon  alle.

Eräinä heinäkuun alun päivinä luin Riikka Purran kaikki saatavilla olevat  Scripta-tekstit ja useita viestiketjuja joihin  ”riikka” oli osallistunut, sekä muita kirjoituksia. Kuvitelkaa kauniin kesäpäivän pimentymän ivasta, halveksunnasta, vihasta. Kontekstissa ”riikan” maailmankuva näyttäytyy vielä selkeämmin kuin irrallisissa nostoissa. Eikä käsitys hänen aatteistaan ole muuttunut nyt syksyn tultua. Mietin, että jos tämä on, niin kuin Riikka Purra sanoo, samanhenkisten keskinäistä huumoria, niin mitä sitten kun he ovat vakavissaan.

Tutustuin ”samanhenkisen huumorin harrastajien” sivustoihin. Tiedätte kyllä: Ylilauta, Homma, Partisaani. Alussa voin pahoin, ahdistuin. Oli siinä hiukka moraaliposeeraustakin, hui kuinka pahoja he ovat!

Mielestäni ainakin Hommalle syötetään tekstejä paremmista piireistä, tällä tarkoitan poliittisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävissä rooleissa vaikuttavia toimijoita. Eräät kirjoittajat ovat retorisesti taitavia ja selkeitä logiikassaan. Ei siellä kukaan ole omalla nimellään. Noloa. Tein johtopäätöksen, että sivustolle kirjoittavien Suomen historian perusopinnot on luettu Aarno Karimon Kumpujen yöstä ja johdatus maailmankatsomukseen Adolf Hitlerin Taisteluni -teoksesta, eetoksena disinformaatiota, salaliittoteorioita ja kovaa jätkää.  

Tunnistin itsessäni Matti Mäkelän 2016 kirjoittaman lauseen: ”Poliittiseen korrektiuteen sitoutuneet, itseään suvaitsevina pitävät kiihtyvät ja sulkevat joukostaan huomattavasti nopeammin kuin uskovaiset ennen.” Opin ainakin sen, että ironia on vaikea laji lukijalle, jos myös kirjoittajalle. Etsin uskonvahvistusta filosofian ja sosiaalietiikan kirjoituksista kun kaveri yritti horjuttaa käsitystäni siitä mitä kaikkea suvaitsevaisen pitää suvaita.

Menetin muutaman kaverin ja sain muutaman lisää. On vaikea ymmärtää heitä jotka olivat huolissaan ”kasvojen  menetyksestä”. Ei haittaa, sen jälkeen kun kasvoilleni oli hierottu Vilhem Junnilan solmio. Sääli sympaattista eläintä, jonka äärioikeisto on maailmanlaajuisesti ottanut symbolikseen. Kaveri lähetti kuvan pesukarhulakanoista ja kysyi, onko hän rasisti. Minullakin on kangaskassi pesukarhukuosia, en käytä sitä enää. Niin kuin en pelaa enää Afrikan tähteä. Ihmisoikeuksien puolustaminen ei ole vain kirjoitettu lause, se on henkilökohtaisia tekoja ja valintoja: jos olen Tapparan kannattaja, en pidä Ilveksen lippistä. Symboliikan avulla kerromme millaisia haluamme olla ja millaisina haluamme muiden meidät näkevän. Kuka kertoisi tämän kansanedustaja Jani Mäkelälle.

Vieläkö tätä samaa? Vielä. Tilanne on päällä. Kirjaintyyppi Arial jatkakoon antirasismin palveluksessa. Rasismi ei loppunut elokuussa eduskunnalle annetun tiedonannon myötä.

Lähtee se lapasesta yhä, vaikka kesä meni ja talvi tulee.