Runouden alaluokkaa etsimässä

Ryhdyin tähän kirjoitukseen kun vielä mietin Hyppää pois! runokirjan kritiikkiä ja kritiikistä alkanutta polemiikkia.

Olisi mukava tietää mitä kustannustiimissä oli keskusteltu kirjan luokituksesta: ei ihan lyriikkaa, ei tietokirja, harvanlainen tarinaksi. Olisi säästytty paljolta porulta, jos kirjastoluokka 82.2 ja suomenkieliset runot ei olisi ollut ilmeinen pakkorako.

Aika jäykkää tuijottaa kirjastoluokkia, sanoihan jo Leinon Eikka: ”Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan tai miehen mietelmä syvä – -.”  

Mutta kun ei ole runouden alaluokkaa somesäkeille. Ehkä pitäisi olla. ”Väärät” kirjastoluokat luovat vääriä odotuksia. Mutta ilman kirjastoluokkia sinkoutuisimme kirjallisuudenlajien meteoriittivyöhykkeelle. Ja ilman kritiikkejä sanataiteen otsonikerros ohenee. Kritiikin tehtävä on analysoida ja arvottaa ja sijoittaa arvioitava teos kaanonin osoittamalle kiertoradalle.

Kustantamot ovat myynnin maksimointiin pyrkiviä yrityksiä. Kustannuspäätökset tehdään menekkiodotusten mukaan.  Jos kirja sattuu olemaan sekä myynti- että arvostelumenestys, sitten taas skoolataan.

Kustantajat kyllä sanovat, että julkaisemisessa mietitään myös kulttuuria. Viime vuosien aikana moni hyviä kirjoja kirjoittava pienilevikkinen kirjailija on siirtynyt kustantajille, joiden tuottotavoitteet saattavat olla matalammat kuin ylikansallisilla liikeyrityksillä ja pörssiyhtiöillä. Tämä viittaa siihen, että talous edellä mennään.

 Ja voin sanoa käsi sydämellä, että pienellä levikillä saatan viitata itseeni, mutta laadulla tarkoitan mm. Maarit Verrosta tai Hannu Mäkelää.

Aikamoinen paradoksi.

Kirjoittaminen on arvokasta itseilmaisua Usein muutos, pysähtyminen, uusi kohta elämässä kirvoittaa säkeisiin. Kirjoittaa voi, vaikka ei olisi erityisiä, julkisuuden tähtikarttoihin kelpaavia elämänvaiheitakaan.  

Terapeuttiset itsensälöytämiskertomukset  ovat sinkoutuneet someavaruudesta kirjastoluokkien pakkorakoihin. Aikamoinen paradoksi. Pinnallisiksi jääneet säkeet kelpaavat sellaisinaan runoiksi – koska ovat syntyneet pintaa syvemmältä. Olin tottunut ajattelemaan, että luovasta itseilmaisusta on vielä matkaa runoon. Ja olin ymmärtänyt, että matka, se vasta lääkitsee. Nyt olen nöyrtynyt ajatukseen, että terapiakirjoitus on tehnyt invaasion somesta kustantamoihin ja portinvartijat ovat toisaalla.

Kustantajan taikapöly tekee lauseista runoja, samalla hetkellä kun ne saavat kirjastoluokituksen ja ISBN-numeron.

Monessa puheenvuorossa on korostettu, että Rupi Kaur-tyyppiset säkeet lohduttavat, lääkitsevät, avaavat mielen solmuja, voimaannuttavat, auttavat rakentamaan minäkuvaa. Uskon tämän. Onhan esimerkiksi somesta miljoonapainoksiin yltänyt Kaur ilmiö ja esikuva. Helposti lähestyttävä teksti puhuttelevien kuvien kera saattaa kannustaa ajattelemaan vaikeaa asiaa yksinkertaisesti, siis mutkattomasti, kirjoittamaan ja piirtämään itse, kokeilemaan josko minäkin.

Leinon Eikka sanoi myös: ”- – runot kaikki Luojalle kelpaavat, jos runo on muuten hyvä”.

Kirjoittaminen on ihana harrastus ja vähintään keskiraskasta työtä. Ja kyllä. Kirjoittamisen tekniikoita ja taitoja voi oppia.