Sotamies saapuu suon laitaan
1600-luvulla muuan sotamies matkaa meren yli vastaperustettuun Kokkolan kaupunkiin, sieltä pitäjän itäisimpään osaan mäelle jonka lähellä on puro ja suo. Nykyisin Nevabacka asettuu Kaustisen ja Toholammin puolimatkaan.
Päämääräänsä kohti vaeltava sotilas on Matts, myöhemmin Matts Nevabacka. Maita ja mantuja sotineella ei ole konsti eikä mikään ylittää meri tuntemattomaan. Mutta miten hän osaa suunnistaa Kokkolasta määränpäähänsä?
Kokkolan kaupungissa voi neuvoa kysyä vastaantulijoilta, mutta pian on jätettävä rannikko ja suunnattava erämaahan. Postikartassa tiet kulkevat niin tiukasti rannikkoa pitkin, että posteljooni miltei kastelee jalkansa. Silloin tällöin postitie haarautuu rantateiltä jokien vieriä sisämaahan. Rannikon teiden lisäksi kruunuun postin tie käväisee Hämeessä ja palaa nopeasti rannikolle. Ainoa postitie sisämaassa vie Viipurista Kajaaniin.
Niin kauas Matts ei ole aikeissa.
Ehkä hän taivaltaa Kokkolasta länteen postitalonpoikien kärryjen urissa kunnes metsä nielaisee tien ja uudisasukkaan. Onko hänellä kartta, paperiin tai tuoheen tehtyjä raapustuksia, vai löytääkö hän kruunalta saamansa maa-alan suuntaistonsa avulla?
Tuohon aikaan painettuja karttoja katselivat vain kuninkaat, sotapäälliköt, piispat ja tiedeakatemien miehet.
Sansonien kartanpiirtäjäperheen laatimassa Euroopan kartassa La Scandinavie on piirretty hämmästyttävän tarkasti. Suomi on pullea ja jotenkin hyvinvoivan näköinen, vesistöt jotakuinkin kohdillaan. Pulleus on silmän harha. Sansonien kartassa ei ole 1343 kilometrin rajaviivaa, jota muutama vuosi toisen maailmansodan jälkeen syntynyt koulutyttö katseli Jokela-Saarennon kansakoulun karttatelineen kartassa – ja pian ymmärsi miksi puhuttiin Suomi-neidosta.
Ja pulleaa hyvinvointia nautittiin vain kartanoissa, ei aina niissäkään. Rahvas oli köyhää ja kylmänviluista, tautien kiusaamaa, Suomen salot valtapoliittisia takamaita.
Ei Matts osaisi uuteen elämäänsä Sansonien kartan avulla. Mutta miten ihmeessä karttojen piirtäjät osasivat nähdä näköalansa, senaikuisten tiedetekstien ja perinnetiedon paikannuksia kauemmaksi yli valtakunnan, ja vielä kauemmaksi?
Vanhat kartat ovat kertomuksia tarpeesta tietää, valloittaa, nähdä nenänmittaa pitemmälle, käytännössä niitä piirrettiin lisääntyvien kuljetusreittien tarpeeseen. Matts löytää sijansa ja tulevien jälkeläistensä sijat tutkimalla maastoa, katsomalla taivaankappaleita, yhdistelemällä mielensä karttoja ja kuulemiaan tarinoita.
Pelottoman Mattsin hamppukankaasta tehdyt byxorit olisivat tutisseet, jos hän olisi päässyt silmäilemään vuosisata aikaisemmin tehtyä karttaa.
Olaus Magnuksen 1500-luvulla laaditussa kartassa on merikäärmeitä, villipetoja, karmeita olentoja kuin manalassa ja ihmiset ovat sotaisia räyhähenkiä. Suomi on pitkälle lounaaseen kääntyvä kapeneva luiru, ikään kuin maan lounaisin osa ei kestäisi silloisen ruuhka-Suomen painoa. Itämeren itäisin lahti työntyy kaartuen korkealle koilliseen. Viipurin kohdilla räjähtävä tulivuori saattaa kuvata ylivertaisen pyroteknikon Knut Possen järjestämää isoa paukkua, Viipurin pamausta.
Palataan Pohjanmaalle.
”Kun hän saapui mäelle, joka sopi tuvan paikaksi, oli aikainen aamu. Täysikuu mollotti matalalla puiden yllä kelmeänä vaaleaa kevättaivasta vasten. Aurinko ei ollut vielä noussut. Sotamies pysähtyi niille sijoilleen ja katseli ympärilleen.”
Luen Maria Turtschaninoffin episodiromaania Suomaa (2022), jonka on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom ja kustantanut Tammi. Kirjan sitaattia lukuun ottamatta teksti on omaa kuvitelmaani. Karttoja katselin netissä.
Suomaa innoittaa vielä toiseen kirjoitukseen, ehkä kolmanteen, neljänteen.
Sellaisia hyvät kirjat ovat
.