Tupataan vaikka ei tykätä

Saan parhaan neuvon somen käyttöön jo vuosia sitten ja se pitää, vain pari lipsahdusta. Pirkko Saision kerrotaan kysyneen tyttäreltään Elsalta neuvoja Facebookin käyttöön. Ja tytär vastaa, että älä tee päivityksiä kännissä.

Haluan kiinnittää huomion kansanedustajan löysiin puheisiin. Kirjoitan Facebookiin. Saan muutaman tykkäyksen. Suorapuheinen tuttava kysyy eikö vituta kun ei saa tykkäyksiä. Vastaan hänelle, että kun haluan saada tykkäyksiä jaan kissavideoita, huumorimeemejä, päivityksiä kivoista tapahtumista, maskeerauksia ja nuoruuskuvia. (Ihan hillitön halu penkoa laatikoita ja jakaa nuoruuskuvia. Pidättelen vielä hetken.)

Varma tapa saada somehuomio on rinnastaa ironian tyylilajissa kulttuuri ja urheilu, erityisesti kotkalainen kulttuuri ja urheilu ja yhteiskunnan panostukset niiden tukemiseen.

Toinen tuttava arvelee muistanko ollenkaan että meillä on vapailla vaaleilla valitut päättäjät, niin että pulinat pois. Hah, onko hullumpaa kuultu! Vastaan hänelle, että ystävällisesti tutustuisi oikeusvaltion periaatteisiin. Muistutan että elämme kansalaisyhteiskunnassa jonka keskiössä on sananvapaus tietyin ehdoin. Kun hän jatkaa, että kirjoituksillani olen vahvistamassa polarisaatiota, lähetän hänelle privaatisti kuvakaappauksina kirjoituksia ja kommentteja hänen kannattamansa  puolueen ihmisten julkisista kirjoituksista. Hän ei ole kommentoinut.

Motiivini on vaikuttaa, mikä muukaan. Totta puhuen odotan reaktioita. Olen hyvilläni myönteisistä symboleista. Erityisesti hyvilläni olen kommenteista. Somekeskustelut eivät yleensä vie maaliin, mutta joskus kommentit ovat kuin nopea kasvotusten käyty ajatuksia herättävä debatti.

Facebookin katalaan luonteeseen kuuluu riippuvuus tunnetiloista, tykkäys mukaan lukien. Siksi minäkin katson (liian usein) onko reagoitu. Kieltämättä olen ohuesti altistunut ajattelua ja keskustelua näivettäviin naamakuviin. Hymiöt on  luotu helpottamaan tunteiden ilmaisemista, mutta minulla on epäilykseni – pelkään että niillä on yksinkertaistava vaikutus. Käytän nauruhymiötä hyvin harvoin, koska sillä on ilkeä naama ja tulkitsen sen pilkkanauruksi. Kun saan naurureaktion, yritän muistaa etteivät kaikki ajattele samoin kuin minä.

Ilmeilevien naamojen toinen puoli on yhteisöllisyys, kuuluminen joukkoon. Ja on Facebook myös erinomainen nuotiopiiri ja infopiste, se vinkkaa artikkeleita ja ohjaa tutkimusten luo.  

Kolmas tuttava sanoo, että on usein samaa mieltä kanssani, mutta ei tykkäile päivityksiäni koska  ei halua leimautua. Olen hänen mielestään kiistelty henkilö. Oikeasti olen melkein tapettia. Niin tai näin, vain vellihousut ja opportunistit pelkäävät leimautumista. Vähän ärtyneenä muistutan, että jos Rosa Barks uskaltaa istua linja-autossa valkoisen miehen paikalle, jos Harry Harkimo uskaltaa purjehtia yksin maailman ympäri, niin miksi kukaan ei uskaltaisi pitää ääntä kokemistaan epäkohdista.

Kuvittelen neljännen tuttavan. Myös hän saattaa olla todellinen henkilö. Kirjoittaisit paremmin niin tykättäisiin, hän sanoo. Vastaan että sitä kohti kuin mummo lumessa!